Kolmas kerta Vietnamissa toden sanoo!

Yritettiin toissapaivana hurauttaa vanhalla tottumuksella kaks paalla Laosiin mutta kohtalo puuttui peliin: Vietnamin puoleisella raja-asemalla ei ilmennyt mitaan ongelmia, muodollisuudet rullasivat ripeasti ja kohta oli jo nimet papereissa ja passit tarkastettu. Toivotettiin hyvat jatkot ja kiiteltiin sateisista viikoista.

Jonkunlaista haikkeutta oli selvasti ilmassa. Reilun kuukauden aikana oli keretty saada kivasti tuntumaa maahan; oli opittu juomaan joka aamuinen jaa-kahvikupponen ja kartutettu sanavarastoamme kaikilla tarkeimmilla sanoilla kuten: "kiitos" ja etta "en edelleenkaan tarvii moottoripyorataksia, kiitos". Sateisen harmaa kaupunkikuva oli muodostunut jannalla tavalla kodikkaaksi. Palataankohan me tanne enaa koskaan?

Jepjep. Noita me mietittiin kun koroteltiin Minskin selassa no-mans-landilla kohti Laosin raja-asemaa. Ja tunnin paasta koroteltiin samaa reittia takaisin.

Ensimainen reaktio oli artymys. Siis miks ei voi menna motskalla yli? Viime kerralla ei ollut mitaan ongelmia! Hah? Ai etta taa raja on jotenkin erilainen? Eihan tossa oo mitaan jarkee. Hei kato mua silmiin! Taalla sataa. Meilla ei oo enaa Vietnamin rahaa eika viisumia. Ai etta jatetaan pyora tahan? No siitahan sa tykkaisit! - Tata vaihetta seurasi sellainen anelva ja noyra rooli: Etko nyt voi tehda poikkeusta? Me ollaan ajettu monta sataa kilometria tanne vuorten keskelle. Onko sulla lapsia? Auta nyt hei miehia maessa.

Mutta kun ei niin ei. Edes kolmessa kuukaudessa kertynyt huomattava renttucharmimme ei kyennyt kaantamaan paattavaisen tullivirkailijan paata: You shall not pass! Han seisoi meidan ja haaveidemme Laosin valissa jarkkymattomana. Edes vahan holmolta tuntunut tarjous kymmenen dollarin rahapalkkiosta ei auttanut. Eipa voi moittia Laosia korruptoituneeksi ainakaan noin ensinakemalta.

Minski jattaminen tuollaisen porukan kasiin ei tietenkaan tullut kysymykseen. Niin siis kaannyttiin, ja onnena onnettomuudessa saatiin Vietnamin armeliaalta rajavartialta uudet 15 paivaa ilmaiseksi. Eli taalla taas! Suruksemme jouduttiin nyt kuitenkin myymaan rakas palvelija pois. Kuuden tunnin aktiivisen markkinoinnin jalkeen Minski loysi loputa uuden kodin. Huomenna sitten jalkamiehina takaisin rikospaikalle. Ehka talla kertaa onnistaa.

Ps: Muistakaa katsoa myos edellinen merkinta: "Mitahan ne nyt on keksineet?" !