23. joulukuuta 2008
22. joulukuuta 2008
Hanget korkeat nietokset?
Laosista kuuluu kummia!
15. Joulukuuta tepasteli reissukaksikko pahaa aavistamatta Vientianen katuja. Tama Laosin paakaupunki on seurakunnaltaan noin Helsingin kokoinen. Vanhoina konkareina olimme jo muutamassa paivassa ottaneet kulmat haltuun ja askeleemme kopisivat itsavarmuutta.
Vietnamista ylitimme Laosin rajan kavellen, ja siina missa keskiverto seikkailija suunnistaa raja-aseman jalkeen kohti vilkkaina huitovia bussien sisaanheittajia, me pojat jatkoimme patikkaa. Mina olin saanut Vietnamissa liftihyttysen pistoksen, ja oireet nakyivat nyt niin etta hetimiten maahan saavuttuamme kokotimmekin jo kuorma-auton kyydissa matkalla pohjoiseen. Pitkasta aikaa meilla oli selkea maaranpaa; ystavamme Joose Huopio ja Roope Hakkarainen saapuisivat Vientianeen muutaman paivan paasta.
Olimme jo siina uskossa ettei mikaan meita enaa hetkauta, mutta niin vain kaikuivat riemunkiljahdukset Hotel Plazan edustalla 15. 12. kun pojat tepastelivat rinkat selassa heiluen ja vaalea virne naamoillaan meidan luo. Kaikki muuttui akisti; kun lahdimme Hotel Plazalta kohti omaa vaatimatonta hostelliamme emme enaa olleet kaksi vaan nelja. Uusi ryhma alkoi hakea muotoaan sina iltana Mekong-joen varrella hedelmasheikin aaressa. Nyt kuljemme jo kuin olisimme olleet yhdessa iat ajat, vai mita Eino?
Aivan niin. Mina olin 15.12. hamillani luuriini ilmestyneesta salaperaisesta viestista:
"Moroo! Ollaan tanaan perilla Vientianessa, tuutteko asemalle vastaan!? "
Ooh. Oliko kauan sitten Suomessa sopimamme suunnitelma sittenkin toteutunut ja Joose ja Roope ihan oikeasti taalla! Waau! Ei voi olla, Heikki, nyt mentiin!
Ja niin todella oli. Kaksi ihan juuri sellaista iloista ja riemukasta Joosea ja Roopea asteli kohta kanssamme rinnatusten ja kertoili hurjia tarinoita Suomen 30 asteen pakkasista ja 2 metrin kinoksista Kuopion torilla, johan nyt! Juttujen ja tarinankerronnan lomassa aloin todella ymmartaa etta talla porukalla sita mentaisiin sitten seuraavat kolme kuukautta.
Kyllahan se toki vaikuttaa kun on kahden sijasta nelja kommeltajaa. Nakisinkin nama ensihetket eraanlaisena yhteensulautumisprosessina. Kuullostellaan ja kummastellaan toisiamme ja ennenpitkaa sitten virittaytydymme yhteisille rauhan ja rakkauden aaltopituuksille, jossa kaikki asiat sujuvat taydellisesti ja maan paalle laskeutuu ikuinen onni. Muutaman viikon se ottaa.
Kavimme etsimassa ensilumia turistien suosimasta Vang Viengista. Hankiisista ei varsinaisesti voinut puhua, mutta lilluskelu joessa vanhoilla traktorinrenkailla rauhoitti mukavasti turhilta joulukiireilta. Muutama tonttukin nahtiin. Ylihuomenna on Jouluaatto ja aikeissamme on paeta kaupunkien hulinaa alas etelaan ja virittaytya oikeaan tunnelmaan. Tip tappia ja muita vastaavia varten ostimme torilta kitaran. Ohjelmassa lienee luvassa myos joulunaytelma, nythan meilla alkaa olla tiernapojat kasassa.
Heikin jouluterveiset lahtevat kotiin: Aitille, Iskalle, Pekalle, Elulle, Aleksille, Ronille, Joonatanille, Lauralle, Jukalle, Vilholle, Eevalle, Kerasen Klaanille, Nonolle ja Tikrulle - Hyvaa Joulua! Nauttikaa joulurauhasta ja olkaa iloksi toisillenne. Myos ystaville samaten: oikein mahtaisaa joulua! Jej.
Eikka lahettaa hyvan joulun toivotukset: Aitille, Valtsulle, Isille ja Ullalle ja tytoille ja Tepsulle, Huopioille ja kaikille sukulaisille. Niiralan kolleille ja kissoille jouluja ja muutenkin Kuopion kamuille ja myos Panulle ja Heikille Turkuun! Tunnelmallista ja rauhallista Joulua!
15. Joulukuuta tepasteli reissukaksikko pahaa aavistamatta Vientianen katuja. Tama Laosin paakaupunki on seurakunnaltaan noin Helsingin kokoinen. Vanhoina konkareina olimme jo muutamassa paivassa ottaneet kulmat haltuun ja askeleemme kopisivat itsavarmuutta.
Vietnamista ylitimme Laosin rajan kavellen, ja siina missa keskiverto seikkailija suunnistaa raja-aseman jalkeen kohti vilkkaina huitovia bussien sisaanheittajia, me pojat jatkoimme patikkaa. Mina olin saanut Vietnamissa liftihyttysen pistoksen, ja oireet nakyivat nyt niin etta hetimiten maahan saavuttuamme kokotimmekin jo kuorma-auton kyydissa matkalla pohjoiseen. Pitkasta aikaa meilla oli selkea maaranpaa; ystavamme Joose Huopio ja Roope Hakkarainen saapuisivat Vientianeen muutaman paivan paasta.
Olimme jo siina uskossa ettei mikaan meita enaa hetkauta, mutta niin vain kaikuivat riemunkiljahdukset Hotel Plazan edustalla 15. 12. kun pojat tepastelivat rinkat selassa heiluen ja vaalea virne naamoillaan meidan luo. Kaikki muuttui akisti; kun lahdimme Hotel Plazalta kohti omaa vaatimatonta hostelliamme emme enaa olleet kaksi vaan nelja. Uusi ryhma alkoi hakea muotoaan sina iltana Mekong-joen varrella hedelmasheikin aaressa. Nyt kuljemme jo kuin olisimme olleet yhdessa iat ajat, vai mita Eino?
Aivan niin. Mina olin 15.12. hamillani luuriini ilmestyneesta salaperaisesta viestista:
"Moroo! Ollaan tanaan perilla Vientianessa, tuutteko asemalle vastaan!? "
Ooh. Oliko kauan sitten Suomessa sopimamme suunnitelma sittenkin toteutunut ja Joose ja Roope ihan oikeasti taalla! Waau! Ei voi olla, Heikki, nyt mentiin!
Ja niin todella oli. Kaksi ihan juuri sellaista iloista ja riemukasta Joosea ja Roopea asteli kohta kanssamme rinnatusten ja kertoili hurjia tarinoita Suomen 30 asteen pakkasista ja 2 metrin kinoksista Kuopion torilla, johan nyt! Juttujen ja tarinankerronnan lomassa aloin todella ymmartaa etta talla porukalla sita mentaisiin sitten seuraavat kolme kuukautta.
Kyllahan se toki vaikuttaa kun on kahden sijasta nelja kommeltajaa. Nakisinkin nama ensihetket eraanlaisena yhteensulautumisprosessina. Kuullostellaan ja kummastellaan toisiamme ja ennenpitkaa sitten virittaytydymme yhteisille rauhan ja rakkauden aaltopituuksille, jossa kaikki asiat sujuvat taydellisesti ja maan paalle laskeutuu ikuinen onni. Muutaman viikon se ottaa.
Kavimme etsimassa ensilumia turistien suosimasta Vang Viengista. Hankiisista ei varsinaisesti voinut puhua, mutta lilluskelu joessa vanhoilla traktorinrenkailla rauhoitti mukavasti turhilta joulukiireilta. Muutama tonttukin nahtiin. Ylihuomenna on Jouluaatto ja aikeissamme on paeta kaupunkien hulinaa alas etelaan ja virittaytya oikeaan tunnelmaan. Tip tappia ja muita vastaavia varten ostimme torilta kitaran. Ohjelmassa lienee luvassa myos joulunaytelma, nythan meilla alkaa olla tiernapojat kasassa.
Heikin jouluterveiset lahtevat kotiin: Aitille, Iskalle, Pekalle, Elulle, Aleksille, Ronille, Joonatanille, Lauralle, Jukalle, Vilholle, Eevalle, Kerasen Klaanille, Nonolle ja Tikrulle - Hyvaa Joulua! Nauttikaa joulurauhasta ja olkaa iloksi toisillenne. Myos ystaville samaten: oikein mahtaisaa joulua! Jej.
Eikka lahettaa hyvan joulun toivotukset: Aitille, Valtsulle, Isille ja Ullalle ja tytoille ja Tepsulle, Huopioille ja kaikille sukulaisille. Niiralan kolleille ja kissoille jouluja ja muutenkin Kuopion kamuille ja myos Panulle ja Heikille Turkuun! Tunnelmallista ja rauhallista Joulua!
8. joulukuuta 2008
Kolmas kerta Vietnamissa toden sanoo!
Yritettiin toissapaivana hurauttaa vanhalla tottumuksella kaks paalla Laosiin mutta kohtalo puuttui peliin: Vietnamin puoleisella raja-asemalla ei ilmennyt mitaan ongelmia, muodollisuudet rullasivat ripeasti ja kohta oli jo nimet papereissa ja passit tarkastettu. Toivotettiin hyvat jatkot ja kiiteltiin sateisista viikoista.
Jonkunlaista haikkeutta oli selvasti ilmassa. Reilun kuukauden aikana oli keretty saada kivasti tuntumaa maahan; oli opittu juomaan joka aamuinen jaa-kahvikupponen ja kartutettu sanavarastoamme kaikilla tarkeimmilla sanoilla kuten: "kiitos" ja etta "en edelleenkaan tarvii moottoripyorataksia, kiitos". Sateisen harmaa kaupunkikuva oli muodostunut jannalla tavalla kodikkaaksi. Palataankohan me tanne enaa koskaan?
Jepjep. Noita me mietittiin kun koroteltiin Minskin selassa no-mans-landilla kohti Laosin raja-asemaa. Ja tunnin paasta koroteltiin samaa reittia takaisin.
Ensimainen reaktio oli artymys. Siis miks ei voi menna motskalla yli? Viime kerralla ei ollut mitaan ongelmia! Hah? Ai etta taa raja on jotenkin erilainen? Eihan tossa oo mitaan jarkee. Hei kato mua silmiin! Taalla sataa. Meilla ei oo enaa Vietnamin rahaa eika viisumia. Ai etta jatetaan pyora tahan? No siitahan sa tykkaisit! - Tata vaihetta seurasi sellainen anelva ja noyra rooli: Etko nyt voi tehda poikkeusta? Me ollaan ajettu monta sataa kilometria tanne vuorten keskelle. Onko sulla lapsia? Auta nyt hei miehia maessa.
Mutta kun ei niin ei. Edes kolmessa kuukaudessa kertynyt huomattava renttucharmimme ei kyennyt kaantamaan paattavaisen tullivirkailijan paata: You shall not pass! Han seisoi meidan ja haaveidemme Laosin valissa jarkkymattomana. Edes vahan holmolta tuntunut tarjous kymmenen dollarin rahapalkkiosta ei auttanut. Eipa voi moittia Laosia korruptoituneeksi ainakaan noin ensinakemalta.
Minski jattaminen tuollaisen porukan kasiin ei tietenkaan tullut kysymykseen. Niin siis kaannyttiin, ja onnena onnettomuudessa saatiin Vietnamin armeliaalta rajavartialta uudet 15 paivaa ilmaiseksi. Eli taalla taas! Suruksemme jouduttiin nyt kuitenkin myymaan rakas palvelija pois. Kuuden tunnin aktiivisen markkinoinnin jalkeen Minski loysi loputa uuden kodin. Huomenna sitten jalkamiehina takaisin rikospaikalle. Ehka talla kertaa onnistaa.
Ps: Muistakaa katsoa myos edellinen merkinta: "Mitahan ne nyt on keksineet?" !
Jonkunlaista haikkeutta oli selvasti ilmassa. Reilun kuukauden aikana oli keretty saada kivasti tuntumaa maahan; oli opittu juomaan joka aamuinen jaa-kahvikupponen ja kartutettu sanavarastoamme kaikilla tarkeimmilla sanoilla kuten: "kiitos" ja etta "en edelleenkaan tarvii moottoripyorataksia, kiitos". Sateisen harmaa kaupunkikuva oli muodostunut jannalla tavalla kodikkaaksi. Palataankohan me tanne enaa koskaan?
Jepjep. Noita me mietittiin kun koroteltiin Minskin selassa no-mans-landilla kohti Laosin raja-asemaa. Ja tunnin paasta koroteltiin samaa reittia takaisin.
Ensimainen reaktio oli artymys. Siis miks ei voi menna motskalla yli? Viime kerralla ei ollut mitaan ongelmia! Hah? Ai etta taa raja on jotenkin erilainen? Eihan tossa oo mitaan jarkee. Hei kato mua silmiin! Taalla sataa. Meilla ei oo enaa Vietnamin rahaa eika viisumia. Ai etta jatetaan pyora tahan? No siitahan sa tykkaisit! - Tata vaihetta seurasi sellainen anelva ja noyra rooli: Etko nyt voi tehda poikkeusta? Me ollaan ajettu monta sataa kilometria tanne vuorten keskelle. Onko sulla lapsia? Auta nyt hei miehia maessa.
Mutta kun ei niin ei. Edes kolmessa kuukaudessa kertynyt huomattava renttucharmimme ei kyennyt kaantamaan paattavaisen tullivirkailijan paata: You shall not pass! Han seisoi meidan ja haaveidemme Laosin valissa jarkkymattomana. Edes vahan holmolta tuntunut tarjous kymmenen dollarin rahapalkkiosta ei auttanut. Eipa voi moittia Laosia korruptoituneeksi ainakaan noin ensinakemalta.
Minski jattaminen tuollaisen porukan kasiin ei tietenkaan tullut kysymykseen. Niin siis kaannyttiin, ja onnena onnettomuudessa saatiin Vietnamin armeliaalta rajavartialta uudet 15 paivaa ilmaiseksi. Eli taalla taas! Suruksemme jouduttiin nyt kuitenkin myymaan rakas palvelija pois. Kuuden tunnin aktiivisen markkinoinnin jalkeen Minski loysi loputa uuden kodin. Huomenna sitten jalkamiehina takaisin rikospaikalle. Ehka talla kertaa onnistaa.
Ps: Muistakaa katsoa myos edellinen merkinta: "Mitahan ne nyt on keksineet?" !
Mitahan ne nyt on keksineet?
Si Chao ja moi moi! Pitkasta aikaa taas kunnolla blogin aaressa. Talla hetkella Lao Baossa Vietnamissa. Ja pitkasta aikaa kaksissa tuumin! Paljon on kerennyt tapahtua sitten viime merkinnan. Me pyorahdettiin viisi paivaa Laosin puolella hakemassa vauhtia uuteen kahden viikon seikkailuun keksi-Vietnamissa. Alustava suunnitelma oli kurvailla kaksitaan ristiin rastin rannikkoa meidan ikiomalla motskalla. Suunnitelmat kuitenkin muuttu ja juuri kun saavuttiin takaisin Vietnamin puolelle herasi uusi ajatus. Kaikki meidan ideat on tulleet aina ihan puun takaa varoittamatta, niin myos tama: erotaan.
Kolme kuukautta on pitka aika, lukioaikoina huomasi etta se on yleensa se rajapyykki jonka jalkeen on taas poikamies. Ystavan kanssa on tietysti ihan eri meininki ja me ollaan luojan lykysta niin samalla aaltopituudella ettei oikein osata riidella, mutta kuin parisuhteessa niin myos reissaamissa tulee se aika jolloin kuherruskuukausi on ohi eika oikeesti jaksa kiinnostua yhtaan mistaan. Iha sama vaikka olisi keskella maalman kiehtovinta kulttuuria, varivalot valkkyis ja itamaan tietajat jonottaisi mun luo - mutta kun tympasee! Tuollaset oli tunnelmat pari viikkoa sitten.
Ratkaisu oli yksinkertainen: kaksi viikkoa, kaksi miesta, kaksi eri tarinaa:
Tarina numero 1 - Traveller Heikki
Kello oli ehka kymmenen. Istuttiin Eikan kanssa aamukahvilla niin kuin monet kerrat aikaisemmin, viela vahan uneliaina ja hiljaisina. Tanaan ei kuitenkaan ollut samanlainen paiva kuin yleensa. Kun kahvi oli juotu, Eikka viritteli reppunsa Minskin tarakalle, halattiin ja sitten se oli poissa. "Siunausta matkaan!" Huusin viela peraan. Tuntui epatodelliselta jaada siihen vaan seisomaan, yksin!
Seuraavat kaksi viikkoa sita tulisikin oltua aika harvinaisissa olosuhteussa. Keskella vierasta kulttuuria, taysin kielitaidottomana ja ihan yksin. Eikka lahti moottoripyoralla, minun pitaisi etsia juna-asema. Ei oikein tiennyt miten pain olisi kun meni kysymaan tieta.
Junassa on ravintola vaunu, hyvaa matkaa! Kun kerran pitaa menna raiteita pitkin, niin mennaan sitten kunnolla. Ostin lipun Dong Hasta Nha Trangiin, eli neljantoista tuntia etelaan. Junassa sai mielettoman hyvaa, melkein suomalaista kahvia ja siella oli hyvat puupoydat joilla kirjoittaa. Mieleen tuli venalaiset junat kelmeine sahkovaloineen jossain Tsehovilaisessa kerronnassa. Koko matkan ajan junan ikkunaruudun takana vilisi veden valtaan joutuneita peltoja. Pisarat valuivat lasia pitkin ja tanssivat ulkona latakoiden pinnalla. Voi Eikka raukkaa.
Nha Trang oli pimea ja tietysti sateinen. Jos uskaltautuu itseaan kehaisemaan, niin on sita kolmessa kuukaudessa oppinut sen verran karsivallisyytta ettei 14 tunnin junamatka tuntunut juuri missaan. Nyt piti loytaa hotelli. Tarkein juttu jos (..kun..) ei itse omista karttaa on loytaa joku jota seurata. Talla kertaa tapasin kaksi Uusi-Seelantilaista poikaa joiden matkassa etsiydyin keskustaan, ja hetken paasta loikoilin jo uudessa kodissani, huone nmr. 205. Jej.
Seuraavat pari paivaa olivat aika rauhaisia. Tein kavelyretkeja merenrannalla ja katselin telkkarista Animal Planettia. Pikkuhiljaa alkoi tottua siihen etta on yksi. Nha Trangia pidetaan biletys- ja biitsielaman keskuksena. Biletys ei suoraan sanottuna kiinnostanut vahaakaan ja sadekausi piti huolen siita ettei varsinaisista biitsikeleista voi puhua. Rannalla istuskellessani miun seuraan lyottaytyi parikymppinen Vietnamilainen poika. Jutusteltiin siina ehka tunti ja illemmalla kaytiin viela kahvilla. Mukava kaveri. Han lupasi kierrattaa minua seuraavana paivana mopolla pitkin kaupunkia, mutta olin paattanyt jo jatkaa matkaa.
Seuraava kohde oli Buon Ma Thuot, Central-Highland provinssin paakaupunki 180km paassa. Olin tavoistani poiketen ottanut etukateen selvaa etta tuolla alueella sijaitsi Yok Donin luonnonpuisto. Keski-Vietnamin ylangoilla on kuivempi kausi menossa ja siella ei pitaisi sataa ainakaan joka paiva. Sinne siis!
Olin sieluni silmin kuvitellut aurinkoisen ja kauniin Yod Donin luonnonpuiston jossa voisin tehda pitkia vaellusretkia ja nauttia luonnon rauhasta. Leijonat ja kauriit joisivat samasta lammikosta ja niin edelleen. Optimisti mika optimisti. :)
Yod Don oli kylla olemassa ja ilmakin oli jos ei nyt sentaan aurinkoinen niin ei myoskaan sateinen. Kavi kuitenkin nopeasti ilmi etta luonnonpuistolla on yhteinen raja Kambodian kanssa ja siita syysta sinne ei turisti paase muuta kuin oppaan kanssa. Eli siis rahan kanssa. Opas maksaisi 20 dollaria parilta tunnilta. Se on aika paljon Vietnamissa. Kerkesin jo luulla etta olin tehnyt koko pitkan matkan ihan turhaan kunnes ystavallinen metsanvartija ehdotti miulle norsuratsastusta!
20 Dollarilla sain yli tunnin norsukyysin ensiksi kahdestaan paikkalisen miekkosen kanssa ja lopuksi ihan itsekseni! Oli mieleton tunne vain istua valtavan elefantin niskassa paljain jaloin ilman mitaan satulan tapaista. Norsu liikkuu eteenpain kun sita tokkii jaloilla korvien taakse. Taman mainion aamupaivan jalkeen kulkeuduin takaisin Buon Ma Thuottiin.
Mitas nyt? Aikaa oli viela reilu viikko ennen kuin tapaisin Eikan. Idea tuli perinteiseen tapaan taas puun takaa: Paatin lahtea liftaaman ylankojen lapi takaisin pohjoiseen.
Kahdeksalta aamulla seisoin epavarmana tien nmr. 14 varrella, peukalo tanassa. Eka tehtava oli hatistella pois kaikki bussikuskit ja skootteritaksimiehet. Autoja ei Vietnamilaisilla varsinaisesti ole eli kulkupeli on joko mopo, traktori tai rekka. Mie laitoin toivoni jalkimaiseen.
Olen mennyt kerran aikaisemmin Suomessa Uukuniemelta Helsinkiin maitoauton kyydissa (terveiset Jussille!) joten tiedan kokemuksesta etta parhaat maisemat avautuu korkealta rekkamiehen kopista. En kuitenkaan tiennyt yhaan paikallisesta liftikulttuurista, mutta kokeilemalla se selvisi: viisi minuuttia tien vieressa ja heti tarppasi! Roska-auto pysahtyi ja kaksi likaista mutta hymyilevaa miesta tarjosi auliisti kyytia. Tupakkaa tarjottiin myos, jos joku on juuri lopettanut tupruttelemisen niin ei kannata menna Vietnamiin liftaamaan. Itse kieltaydyin kohteliaasti noin. 50 kertaa seuraavien kolmen paivan aikana. :)
Liftaaminen tosiaan osoittautui vallan mainioksi tavaksi kulkea ylangoilla. Kolmessa paivassa kulkeuduin noin 600km pohjoiseen, tutustuin moneen vilpittoman sydamelliseen ihmiseen ja sain viimein nauttia taydellisen aurinkoisista paivista! Monenlaisessa menopelissa tuli istuttua. Polkupyoran tarakalta suoraan traktorin lavalle, heinapaalin paalle keikkumaan. Sellasta se oli.
Lifti ja Norsuilu oli ehdottomasti reissun kohokohtia. Ylangolta palasin taas sateiselle rannikolle. Kavin paikallisessa hiusalongissa tayshoidossa: hiukset lyhyiksi ja partaveitsikasittely koko naamalle, lopuksi viela nenakarvat pikku saksilla pois. Kylla kelpaa! Sitten tulikin lahinna lueskeltua ja katseltua Animal Planettia. Nyt kipin kapin kaikki hankkimaan joku Canal Digital tai vastaava jos ei Planet viela nay! Niin rentouttavaa ettei paremmasta valia.
Yksinaisyyteen tottu aika nopeasti. Siita alkoi nauttia kun sai tehda just mita halusi. Mikaan ei kuitenkaan ollut niin siistia kuin jalleenakeminen 5. paiva joulukuuta! Eikka kurvasi lapimarkana vilusta hytisten Dong Ha hotellin pihaan. Hetki sitten kaikki oli ollut ihan tympeeta eika mikaan oikein jaksanut kiinnostaa. Nyt ei meinannut kestaa nahoissaan kun sai pitkasta aikaa puhua ja kertoa kaikkee ja nauraa yhdessa. !
Tarina numero 2 - Traveller Eino
Mina ja Minski Hayrynen ampaistiin rannikkoa pitkin etelaan, kohti noita tulikuumia hiekkarantoja kauniine neitoineen ja koookosmaitojuomineen. En ollut rantaa enka merta nahnyt koko reissun aikana, joten nyt mittani oli taysi. Ja pitihan se uskottava reissurusketuskin viimein hankkia. Sinne, sinne!
Minski hurahti ensin Hueen, josta minun piti hankkia kaikki tarpeellinen: aurinkorasva, pyyhe, beachipokkari, kellukkeet ja kumipatja. Nyt olin valmiina todelliseen palvontaan.Saatuani viela vihjeen upesta, 16 km hiekkarannasta olin onneni oma. Mikaan ei voi estaa minua!
Sitten alkoi sade. "Pienta ripeksiintaa" kuittasin rinta rottingilla. Pinen ripeksinnan (suom. kaatosateen) jatkuttua 6 paivaa yhtasoittoa, en voinut kieltaa etteiko se olisi alkanut jo hieman nakertaa uljasta puhtiani. Jouduin lopulta surusilmin hylkaamaan haaveeni katsellessani tihuttavanharmaata rantaa. Neitosten nykymuotikin naytti vaihtuneen bikineista kokovartalosadekaapuihin. Se siita.
Oli aika vaihtaa maisemaa ja nostaa tappion karsima itsetuntoni takaisin omille jaloilleen. Siihen sopiva paikka oli ylankojen vuoristojen rauha ja seesteisyys.
Binh Dinhista otin siis suunnan lanteen ja Minski kaarsi ja ronklatti ilosesti, oltiinhan menossa myos sen kotikulmille. Pikkuinen tie kiipeili vuoristossa ja levitti eteensa yha mahtavempia maisemia. Ja uskokaa tai alkaa, aurinkokin alkoi luoda katseitaan muuten harmahtavasta pilvimassasta repeytyneissa sinisissa laikuissa. Elama voittaa sittenkin!
Ylangoilla elama oli rauhallisempaa, pysahtyneempaa kuin rantakaupunkien vilinassa. Kylat pienenivat vuoria ylospain huruutellessani ja vain vesiputouksien pauhu rikkoi hartaan hiljaisuuden. Tunsin kuinka raikas vuori-ilma alkoi tuoda puhtiani takaisin.
Nailla seuduilla vaaleaa ritaria ei ilmeisesti oltu monasti nahty, silla ihmiset kummastelivat minua kuin joulupukkia juhannustansseissa. Aluksi hieman piinalliselta tuntuva tarkkailu muuttui lopulta normaaliksi ja ymmarrettavaksi. Seitseman karskin miehen tuijottaessa minua yrittaessani parhaani mukaan kauhoa nuudelikeittoa suuhuni enka poydalle, ajattelin: hieman vaaleampi karitsa eksynyt tummempien joukkoon, kiinnostaahan se.
Aurinkoisten vuoristopaivien jalkeen tie alkoi viettaa alaspain ja matka kohti rantojen kuohuja alkoi taas. Josko talla kertaa onnistais?
Nyt minua todella onnisti ja sain ilokseni kaivaa polyttyneet rantatamineet repunpohjalta. Meren liplatus ja lempea aurinko tuudittivat minut tyyneyteensa, mutta yksi ajatus kuitenkin alkoi kalvata minua: missa, missa se Heikki on?
Kahden viikon hiljaiselo oli saanut mieleni arvuuttelemaan yhta jos toista, mutta luotin miehen sanoihin: Dong Ha 5.12. klo: 15:00, tarskyt.
Kolme kuukautta on pitka aika, lukioaikoina huomasi etta se on yleensa se rajapyykki jonka jalkeen on taas poikamies. Ystavan kanssa on tietysti ihan eri meininki ja me ollaan luojan lykysta niin samalla aaltopituudella ettei oikein osata riidella, mutta kuin parisuhteessa niin myos reissaamissa tulee se aika jolloin kuherruskuukausi on ohi eika oikeesti jaksa kiinnostua yhtaan mistaan. Iha sama vaikka olisi keskella maalman kiehtovinta kulttuuria, varivalot valkkyis ja itamaan tietajat jonottaisi mun luo - mutta kun tympasee! Tuollaset oli tunnelmat pari viikkoa sitten.
Ratkaisu oli yksinkertainen: kaksi viikkoa, kaksi miesta, kaksi eri tarinaa:
Tarina numero 1 - Traveller Heikki
Kello oli ehka kymmenen. Istuttiin Eikan kanssa aamukahvilla niin kuin monet kerrat aikaisemmin, viela vahan uneliaina ja hiljaisina. Tanaan ei kuitenkaan ollut samanlainen paiva kuin yleensa. Kun kahvi oli juotu, Eikka viritteli reppunsa Minskin tarakalle, halattiin ja sitten se oli poissa. "Siunausta matkaan!" Huusin viela peraan. Tuntui epatodelliselta jaada siihen vaan seisomaan, yksin!
Seuraavat kaksi viikkoa sita tulisikin oltua aika harvinaisissa olosuhteussa. Keskella vierasta kulttuuria, taysin kielitaidottomana ja ihan yksin. Eikka lahti moottoripyoralla, minun pitaisi etsia juna-asema. Ei oikein tiennyt miten pain olisi kun meni kysymaan tieta.
Junassa on ravintola vaunu, hyvaa matkaa! Kun kerran pitaa menna raiteita pitkin, niin mennaan sitten kunnolla. Ostin lipun Dong Hasta Nha Trangiin, eli neljantoista tuntia etelaan. Junassa sai mielettoman hyvaa, melkein suomalaista kahvia ja siella oli hyvat puupoydat joilla kirjoittaa. Mieleen tuli venalaiset junat kelmeine sahkovaloineen jossain Tsehovilaisessa kerronnassa. Koko matkan ajan junan ikkunaruudun takana vilisi veden valtaan joutuneita peltoja. Pisarat valuivat lasia pitkin ja tanssivat ulkona latakoiden pinnalla. Voi Eikka raukkaa.
Nha Trang oli pimea ja tietysti sateinen. Jos uskaltautuu itseaan kehaisemaan, niin on sita kolmessa kuukaudessa oppinut sen verran karsivallisyytta ettei 14 tunnin junamatka tuntunut juuri missaan. Nyt piti loytaa hotelli. Tarkein juttu jos (..kun..) ei itse omista karttaa on loytaa joku jota seurata. Talla kertaa tapasin kaksi Uusi-Seelantilaista poikaa joiden matkassa etsiydyin keskustaan, ja hetken paasta loikoilin jo uudessa kodissani, huone nmr. 205. Jej.
Seuraavat pari paivaa olivat aika rauhaisia. Tein kavelyretkeja merenrannalla ja katselin telkkarista Animal Planettia. Pikkuhiljaa alkoi tottua siihen etta on yksi. Nha Trangia pidetaan biletys- ja biitsielaman keskuksena. Biletys ei suoraan sanottuna kiinnostanut vahaakaan ja sadekausi piti huolen siita ettei varsinaisista biitsikeleista voi puhua. Rannalla istuskellessani miun seuraan lyottaytyi parikymppinen Vietnamilainen poika. Jutusteltiin siina ehka tunti ja illemmalla kaytiin viela kahvilla. Mukava kaveri. Han lupasi kierrattaa minua seuraavana paivana mopolla pitkin kaupunkia, mutta olin paattanyt jo jatkaa matkaa.
Seuraava kohde oli Buon Ma Thuot, Central-Highland provinssin paakaupunki 180km paassa. Olin tavoistani poiketen ottanut etukateen selvaa etta tuolla alueella sijaitsi Yok Donin luonnonpuisto. Keski-Vietnamin ylangoilla on kuivempi kausi menossa ja siella ei pitaisi sataa ainakaan joka paiva. Sinne siis!
Olin sieluni silmin kuvitellut aurinkoisen ja kauniin Yod Donin luonnonpuiston jossa voisin tehda pitkia vaellusretkia ja nauttia luonnon rauhasta. Leijonat ja kauriit joisivat samasta lammikosta ja niin edelleen. Optimisti mika optimisti. :)
Yod Don oli kylla olemassa ja ilmakin oli jos ei nyt sentaan aurinkoinen niin ei myoskaan sateinen. Kavi kuitenkin nopeasti ilmi etta luonnonpuistolla on yhteinen raja Kambodian kanssa ja siita syysta sinne ei turisti paase muuta kuin oppaan kanssa. Eli siis rahan kanssa. Opas maksaisi 20 dollaria parilta tunnilta. Se on aika paljon Vietnamissa. Kerkesin jo luulla etta olin tehnyt koko pitkan matkan ihan turhaan kunnes ystavallinen metsanvartija ehdotti miulle norsuratsastusta!
20 Dollarilla sain yli tunnin norsukyysin ensiksi kahdestaan paikkalisen miekkosen kanssa ja lopuksi ihan itsekseni! Oli mieleton tunne vain istua valtavan elefantin niskassa paljain jaloin ilman mitaan satulan tapaista. Norsu liikkuu eteenpain kun sita tokkii jaloilla korvien taakse. Taman mainion aamupaivan jalkeen kulkeuduin takaisin Buon Ma Thuottiin.
Mitas nyt? Aikaa oli viela reilu viikko ennen kuin tapaisin Eikan. Idea tuli perinteiseen tapaan taas puun takaa: Paatin lahtea liftaaman ylankojen lapi takaisin pohjoiseen.
Kahdeksalta aamulla seisoin epavarmana tien nmr. 14 varrella, peukalo tanassa. Eka tehtava oli hatistella pois kaikki bussikuskit ja skootteritaksimiehet. Autoja ei Vietnamilaisilla varsinaisesti ole eli kulkupeli on joko mopo, traktori tai rekka. Mie laitoin toivoni jalkimaiseen.
Olen mennyt kerran aikaisemmin Suomessa Uukuniemelta Helsinkiin maitoauton kyydissa (terveiset Jussille!) joten tiedan kokemuksesta etta parhaat maisemat avautuu korkealta rekkamiehen kopista. En kuitenkaan tiennyt yhaan paikallisesta liftikulttuurista, mutta kokeilemalla se selvisi: viisi minuuttia tien vieressa ja heti tarppasi! Roska-auto pysahtyi ja kaksi likaista mutta hymyilevaa miesta tarjosi auliisti kyytia. Tupakkaa tarjottiin myos, jos joku on juuri lopettanut tupruttelemisen niin ei kannata menna Vietnamiin liftaamaan. Itse kieltaydyin kohteliaasti noin. 50 kertaa seuraavien kolmen paivan aikana. :)
Liftaaminen tosiaan osoittautui vallan mainioksi tavaksi kulkea ylangoilla. Kolmessa paivassa kulkeuduin noin 600km pohjoiseen, tutustuin moneen vilpittoman sydamelliseen ihmiseen ja sain viimein nauttia taydellisen aurinkoisista paivista! Monenlaisessa menopelissa tuli istuttua. Polkupyoran tarakalta suoraan traktorin lavalle, heinapaalin paalle keikkumaan. Sellasta se oli.
Lifti ja Norsuilu oli ehdottomasti reissun kohokohtia. Ylangolta palasin taas sateiselle rannikolle. Kavin paikallisessa hiusalongissa tayshoidossa: hiukset lyhyiksi ja partaveitsikasittely koko naamalle, lopuksi viela nenakarvat pikku saksilla pois. Kylla kelpaa! Sitten tulikin lahinna lueskeltua ja katseltua Animal Planettia. Nyt kipin kapin kaikki hankkimaan joku Canal Digital tai vastaava jos ei Planet viela nay! Niin rentouttavaa ettei paremmasta valia.
Yksinaisyyteen tottu aika nopeasti. Siita alkoi nauttia kun sai tehda just mita halusi. Mikaan ei kuitenkaan ollut niin siistia kuin jalleenakeminen 5. paiva joulukuuta! Eikka kurvasi lapimarkana vilusta hytisten Dong Ha hotellin pihaan. Hetki sitten kaikki oli ollut ihan tympeeta eika mikaan oikein jaksanut kiinnostaa. Nyt ei meinannut kestaa nahoissaan kun sai pitkasta aikaa puhua ja kertoa kaikkee ja nauraa yhdessa. !
Tarina numero 2 - Traveller Eino
Mina ja Minski Hayrynen ampaistiin rannikkoa pitkin etelaan, kohti noita tulikuumia hiekkarantoja kauniine neitoineen ja koookosmaitojuomineen. En ollut rantaa enka merta nahnyt koko reissun aikana, joten nyt mittani oli taysi. Ja pitihan se uskottava reissurusketuskin viimein hankkia. Sinne, sinne!
Minski hurahti ensin Hueen, josta minun piti hankkia kaikki tarpeellinen: aurinkorasva, pyyhe, beachipokkari, kellukkeet ja kumipatja. Nyt olin valmiina todelliseen palvontaan.Saatuani viela vihjeen upesta, 16 km hiekkarannasta olin onneni oma. Mikaan ei voi estaa minua!
Sitten alkoi sade. "Pienta ripeksiintaa" kuittasin rinta rottingilla. Pinen ripeksinnan (suom. kaatosateen) jatkuttua 6 paivaa yhtasoittoa, en voinut kieltaa etteiko se olisi alkanut jo hieman nakertaa uljasta puhtiani. Jouduin lopulta surusilmin hylkaamaan haaveeni katsellessani tihuttavanharmaata rantaa. Neitosten nykymuotikin naytti vaihtuneen bikineista kokovartalosadekaapuihin. Se siita.
Oli aika vaihtaa maisemaa ja nostaa tappion karsima itsetuntoni takaisin omille jaloilleen. Siihen sopiva paikka oli ylankojen vuoristojen rauha ja seesteisyys.
Binh Dinhista otin siis suunnan lanteen ja Minski kaarsi ja ronklatti ilosesti, oltiinhan menossa myos sen kotikulmille. Pikkuinen tie kiipeili vuoristossa ja levitti eteensa yha mahtavempia maisemia. Ja uskokaa tai alkaa, aurinkokin alkoi luoda katseitaan muuten harmahtavasta pilvimassasta repeytyneissa sinisissa laikuissa. Elama voittaa sittenkin!
Ylangoilla elama oli rauhallisempaa, pysahtyneempaa kuin rantakaupunkien vilinassa. Kylat pienenivat vuoria ylospain huruutellessani ja vain vesiputouksien pauhu rikkoi hartaan hiljaisuuden. Tunsin kuinka raikas vuori-ilma alkoi tuoda puhtiani takaisin.
Nailla seuduilla vaaleaa ritaria ei ilmeisesti oltu monasti nahty, silla ihmiset kummastelivat minua kuin joulupukkia juhannustansseissa. Aluksi hieman piinalliselta tuntuva tarkkailu muuttui lopulta normaaliksi ja ymmarrettavaksi. Seitseman karskin miehen tuijottaessa minua yrittaessani parhaani mukaan kauhoa nuudelikeittoa suuhuni enka poydalle, ajattelin: hieman vaaleampi karitsa eksynyt tummempien joukkoon, kiinnostaahan se.
Aurinkoisten vuoristopaivien jalkeen tie alkoi viettaa alaspain ja matka kohti rantojen kuohuja alkoi taas. Josko talla kertaa onnistais?
Nyt minua todella onnisti ja sain ilokseni kaivaa polyttyneet rantatamineet repunpohjalta. Meren liplatus ja lempea aurinko tuudittivat minut tyyneyteensa, mutta yksi ajatus kuitenkin alkoi kalvata minua: missa, missa se Heikki on?
Kahden viikon hiljaiselo oli saanut mieleni arvuuttelemaan yhta jos toista, mutta luotin miehen sanoihin: Dong Ha 5.12. klo: 15:00, tarskyt.
20. marraskuuta 2008
Pullo 2-tahtioljyy, Kopchai Lai Lai!?
Sawaidii! Eli tervehdys Laosista.
Loikkasimme toissapaivana rajan yli tanne reppureissaajien suosimaan Laosiin, Mekongin vartta ihmettelemaan. Syyna maisemanvaihtoon oli oleskelulupamme pikainen paattyminen Vietnamin puolella. Tassapa tarinalle jatkoa..
Saavuimme siis kolmen viikon pyoramarathonin jalkeen valtavankokoiseen Hanoihin. Jo esikaupungin kohdalla luulimme toiveikkaina olevamme ydinkeskustassa. Ehka edellisviikkojen samoilu vuoristoteilla ja kylissa, seuranamme elaimet ja paikalliset, oli sumentanut arviointikykymme. Ehka.
Hanoissa tehtavana oli loytaa tuttaviemme Anssin ja Riikan lukaali. Etsintoja hankalaoitti puuttuva osoite seka puhelinnumero. Huippuunsa hijoutunut vainumme paljasti kuitenkin olinpaikkansa tuossa tuokiossa ja kohta tornimaisen talon keittiossa kayskenteli kaksi pyoramatkan kuluttamaa urhoa. Lamminhenkinen isantavaki viittiloi meidat 4. kerroksen vierashuoneeseen ja siita tuli sijaiskotimme seuraavaksi 6 paivaksi. Suuri kiitos siita, Anssi ja Riikka!
Olimme jo etukateen mietiskelleet pyorista luoupumista Hanoissa, mutta tapaamamme kaksikko Robert ja Richard (kuvassa) tekivat asiasta todellisen. Richard oli jo vanha tuttumme Kiinanmaalta ja han oli jo aikaisemmin ilmoittanut halukkudestaan kaksipyoraisiamme kohtaan. Robertiin tormasimme aivan sattumalta, juuri kun olimme luovuttamassa toista Hunteriamme Richardille. Ehka korkeampi voima kavaisi vierailulla, silla hetken paasta meidan kaksi pyoraa ja teltta olivat tiessaan, fillaritarinaa jatkoi uusi uljas parivaljakko.
Mita tehda pyorista pulitetulla 2 miljoonalla dongilla? No, ensin taytyy hetken mielijohteesta saada idea vanhan moottoripyoran hankkimisesta, sitten tavata tyyppi joka tuntee toisen tyypin, jolla on juuri sellainen hallussaan. Sen jalkeen tulee tavata kyseinen tyyppi ja ihmetella hetki hanen tarjoamaansa kapistusta, sitten tinkia hinnasta puolet pois ja sitten tehda kaupat. Suunnilleen edellista kaavaa noudattaen olemme nykyaan valkovenalaisen, sodanaikaisen MINSK- moottoripyoran onnellisia (rahattomia) omistajia. Vuoristojen Muuliksi kutsuttu 2-tahti kapine lepailee nyt vasyneena hostellin katoksessa. Tulihan silla puoli tuhatta kilometria ajeltuakin.
Viimeiset kolme paivaa olemme jyranneet maanteita ensin Vietnamissa ja sitten taalla Laosissa. Teimme niin sanotusti Kiinat Vietnamin viisumimme kanssa, silla taas oli tulipalokiire ylittaa se perhanan raja. Lahdimme viisumimme viimeisena aamuna kohti lahinta rajanylityspaikkaa. Se oli neitsytmatkamme Minskilla, eli luottamusta vanhaan palvelijaan loytyi. Onneksi Minsk osoittautui luottamuksemme arvoiseksi ja matka taittui joutuisasti. Karttaahan meilla ei tietenkaan ollut, mutta onni potki meita oikeille poluille. Kilometrit vilistivat, mutta paivan paahde alkoi muuttua iltahamaraksi ja meidan oli pakko heittaa pyora parkkiin. Matkaa rajalle oli enaa 50 km. Luvaton maassaoleskelu alkoi puolenyon jalkeen. Uppista.
Rajalla tuimat virkapukuiset miehet katselivat meita oudoksuen. Ronklattavan peltiruunan selassa kaksi nokinaamaa ja hirvea bensan ja oljyn katku. Ei pojat, eiii nain. Mutta ehka juuri vahemman viehkea esiintymisemme vauhditti meita pois Vietnamista, silla passintarkastuksessa ei onkelmia ilmennyt. Rajavirkailija otti muutaman dollarin omaan taskuunsa viivastymiskorkoja. Sekos meita hymyilytti!
Nyt nautiskelemme Laosin sylelevasta ilmapiirista ja Mekongin tuulista Tahkhekin pikkukaupungissa. Reppureissaajat ovat kansoittaneet paikalliset hostellit ja tunnelma on todella miellyttava ja rento. Tarkoitus on lahtea lahipaivina takaisin Vietnamiin, heittamaa toinen 15 paivan rykays etelaan. Huolestuttaa vaan, malttaako taalta minnekaan lahtea.. pitanee kysya Minskilta.
t.einO
Loikkasimme toissapaivana rajan yli tanne reppureissaajien suosimaan Laosiin, Mekongin vartta ihmettelemaan. Syyna maisemanvaihtoon oli oleskelulupamme pikainen paattyminen Vietnamin puolella. Tassapa tarinalle jatkoa..
Saavuimme siis kolmen viikon pyoramarathonin jalkeen valtavankokoiseen Hanoihin. Jo esikaupungin kohdalla luulimme toiveikkaina olevamme ydinkeskustassa. Ehka edellisviikkojen samoilu vuoristoteilla ja kylissa, seuranamme elaimet ja paikalliset, oli sumentanut arviointikykymme. Ehka.
Hanoissa tehtavana oli loytaa tuttaviemme Anssin ja Riikan lukaali. Etsintoja hankalaoitti puuttuva osoite seka puhelinnumero. Huippuunsa hijoutunut vainumme paljasti kuitenkin olinpaikkansa tuossa tuokiossa ja kohta tornimaisen talon keittiossa kayskenteli kaksi pyoramatkan kuluttamaa urhoa. Lamminhenkinen isantavaki viittiloi meidat 4. kerroksen vierashuoneeseen ja siita tuli sijaiskotimme seuraavaksi 6 paivaksi. Suuri kiitos siita, Anssi ja Riikka!
Olimme jo etukateen mietiskelleet pyorista luoupumista Hanoissa, mutta tapaamamme kaksikko Robert ja Richard (kuvassa) tekivat asiasta todellisen. Richard oli jo vanha tuttumme Kiinanmaalta ja han oli jo aikaisemmin ilmoittanut halukkudestaan kaksipyoraisiamme kohtaan. Robertiin tormasimme aivan sattumalta, juuri kun olimme luovuttamassa toista Hunteriamme Richardille. Ehka korkeampi voima kavaisi vierailulla, silla hetken paasta meidan kaksi pyoraa ja teltta olivat tiessaan, fillaritarinaa jatkoi uusi uljas parivaljakko.
Mita tehda pyorista pulitetulla 2 miljoonalla dongilla? No, ensin taytyy hetken mielijohteesta saada idea vanhan moottoripyoran hankkimisesta, sitten tavata tyyppi joka tuntee toisen tyypin, jolla on juuri sellainen hallussaan. Sen jalkeen tulee tavata kyseinen tyyppi ja ihmetella hetki hanen tarjoamaansa kapistusta, sitten tinkia hinnasta puolet pois ja sitten tehda kaupat. Suunnilleen edellista kaavaa noudattaen olemme nykyaan valkovenalaisen, sodanaikaisen MINSK- moottoripyoran onnellisia (rahattomia) omistajia. Vuoristojen Muuliksi kutsuttu 2-tahti kapine lepailee nyt vasyneena hostellin katoksessa. Tulihan silla puoli tuhatta kilometria ajeltuakin.
Viimeiset kolme paivaa olemme jyranneet maanteita ensin Vietnamissa ja sitten taalla Laosissa. Teimme niin sanotusti Kiinat Vietnamin viisumimme kanssa, silla taas oli tulipalokiire ylittaa se perhanan raja. Lahdimme viisumimme viimeisena aamuna kohti lahinta rajanylityspaikkaa. Se oli neitsytmatkamme Minskilla, eli luottamusta vanhaan palvelijaan loytyi. Onneksi Minsk osoittautui luottamuksemme arvoiseksi ja matka taittui joutuisasti. Karttaahan meilla ei tietenkaan ollut, mutta onni potki meita oikeille poluille. Kilometrit vilistivat, mutta paivan paahde alkoi muuttua iltahamaraksi ja meidan oli pakko heittaa pyora parkkiin. Matkaa rajalle oli enaa 50 km. Luvaton maassaoleskelu alkoi puolenyon jalkeen. Uppista.
Rajalla tuimat virkapukuiset miehet katselivat meita oudoksuen. Ronklattavan peltiruunan selassa kaksi nokinaamaa ja hirvea bensan ja oljyn katku. Ei pojat, eiii nain. Mutta ehka juuri vahemman viehkea esiintymisemme vauhditti meita pois Vietnamista, silla passintarkastuksessa ei onkelmia ilmennyt. Rajavirkailija otti muutaman dollarin omaan taskuunsa viivastymiskorkoja. Sekos meita hymyilytti!
Nyt nautiskelemme Laosin sylelevasta ilmapiirista ja Mekongin tuulista Tahkhekin pikkukaupungissa. Reppureissaajat ovat kansoittaneet paikalliset hostellit ja tunnelma on todella miellyttava ja rento. Tarkoitus on lahtea lahipaivina takaisin Vietnamiin, heittamaa toinen 15 paivan rykays etelaan. Huolestuttaa vaan, malttaako taalta minnekaan lahtea.. pitanee kysya Minskilta.
t.einO
6. marraskuuta 2008
Humanistin kannattaa menna ulkomaille!
Goood morning VietNam! Neljas paiva on pyorahtanyt kayntiin sateisessa Lang Sonissa. Ei ole paljoa huvittanut kahteen hostellin sisapihalla nojailevaan Hunter 2.0:aan koskea. Tarina menee jotakuinkin nain:
Hetki sitten viela loikoilimme etela-Kiinan auringonpaisteen hellimina Yangshoussa joenrannalla, pyoreaharjaiset vuoret sulkivat meidat hellaan huomaansa ja kaikki oli mukavasti. Ehka liiankin mukavasti! Jossain tuolla puiden katveessa tai kenties hostellin kattoterassilla kokislasillisen aaressa, meidan mielissamme alkoi itaa ajatus vielakin hitaammasta matkustamisesta. Ei riittanyt etta olemme tulleet toiselle puolelle maailmaa ransyissa junissa ja sukeltaneet tapotaysien bussien hienhajuun vuorokausiksi kokottamaan. Viela oli jotain kokematta!
Kaksi miesta, kaksi pyoraa, kaksi viikkoa, rankkasade ja hirvea kiire Vietnamiin ennenkuin viisumi menee umpeen! Siina sita on elamysmatkaa karskimallekin humanistille.
Ensimainen paiva oli taydellinen: juuri sopiva auringonpaiste ja sitten vankan aamupalan jalkeen rinkat mustekalalla kiinni tarakkaan ja ei muuta kuin menoksi. Pyorat oltiin ostettu edellisena paivana pitkien neuvottelujen jalkeen noin. 70 euroa tsipale. Halvemallakin olisi saanut mutta oli meilla sentaan sen verran tolkkua etta satsattiin naihin 18 vaihteisiin kiitureihin. Fillareiden lisaksi Yangshousta lahti mukaan pieni teltta, 3 litraa vetta, suklaata ja pari pussia suolapahkinoita.
Taydellisen paivan vastaisena yona herattiinkin sitten ikiomasta teltastamme kylmaan sateeseen. Pyorittiin pari tuntia ennen kuin laitettiin kamat kasaan ja jatkettiin. Onneksi illalla oli sentaan sattunut hauskasti kun kaksi murkkuikaista tyttoa loysi tiensa meidan huippusalaiselle telttapaikalle (joenrannalla, 20metria tienvieressa, puskan takana.). Suuressa hyvyydessan he paattivat kiiruhtaa koteihinsa palatakseen hetken paasta takaisin luoksemme - mukanaan suuret annokset nuudeliherkkua ja mehua. Siina sitten syotiin ja hauskuutettiin neitoja sujuvalla Kiinankielella.
Olimme suunnitelleet etta polkupyoraretkemme tulee olemaan mukavan leppoisaa rullailua pikkukylasta toiseen. Jostain syysta polkimet alkoivat kuitenkin hiljalleen painaa ja kavi yha selvemmaksi etta meilla ei ole yhtaan varaa viivastyksiin jos mielimme kereta kahdessa viikossa rajalle. Vielakaan emme tieda tarkalleen miten pitka matka me oikein poljettiin, varmaankin 450-500km. Maasto ei tosiaan ollut mitaan lakeaa pohjanmaata.
Suuria vastoinkaymisia ei kuitenkaan sattunut, mita nyt allekirjoittaneen takakumi kerran puhkesi ja kerran rajahti. Saatiinpahan oiva tilaisuus tutustua paikallisen pyorankorjaajan perheeseen, ja opittiin etta apu on aina lahella.
Vaikka retkemme luonne muuttuikin aika radikaalisti kesaisesta sunnuntaiajelusta Tour de Francen sateiseksi treenileiriksi, niin plusmerkkinen kokemus se ehdottomasti oli. Hyva reissu.
Nyt sitten vastikaa uutisiin ponnahtanut Viet Nam. Oli hurja lukea HS.fi:sta etta Kiina-Vietnam rajamaastossa on ollut pahimmat tulvat juuri silloin kun me kaikinpuolin tyytyvaisina kummasteltiin roimasti kohonnutta vedenpintaa ja pitkittyneita syyssateita.
Kerran meita vastaan saapui paikallisia pyorailijoita jotka kehoittivat kaantymaan ympari, joki oli kuulemma tulvinut tielle eika siita paasisi millaan yli. Meilla ei kuitenkaan ollut minkaanlaista suunnitelma B:ta silta varalta ettemme jostain syysta paasisi alkuperaista reittiamme ja rahatkin alkoivat olla tiukilla joten bussi ei tulisi kysymykseen. Siispa ei muuta kuin etiapain! Sydan jannityksesta pamppailen saavuttiin tulvapaikalle ja pyh! Mita viela, otettiin kengat pois vahan lahkeita kaarittiin.
Tanaan oli tarkoitus lahtea jatkamaan hiljalleen kohti Hanoita, jonne on viela 160km matkaa, mutta aamulla satoi aika rankasti. Miten sita vetta riittaa? Onneks ei ole enaa kiire viisumin eika rahojen puolesta. Visa Electron on osoittautunut oikein hyvaksi palvelijaks, vaikka minulla oli omia epailyksia etta Aasia olis just pahasti peittoaluetta. Kehitys kehittyy, ei voi muuta sanoa.
Tama on tosi kiva kaupunki, paljon halpoja riisi/nuudeli paikkoja ja kahviloita. Vietnamilainen kahvikulttuuri on tosin viela taysi mysteeri, ollaan juotu taalla kaikenlaista jaakahvista minimaaliseen kylmaan ekspressoon. Vahan tallaista tunnustelua tama on aina nain aluksi kun on uusi kulttuuri ja uudet kuviot.
Kirjotelkaahan kuulkaas sukulaiset ja frendit kommentteja aina kun lueskelette naita meidan kertomuksia, kun tassa ei ole mitaan kavijalaskuria niin valilla hiipii epailys etta taa blogin kirjoitus on kuin pullopostia laittais siina toivossa etta joku sen joskus lukee. :) Myos palamme kiinnostuksesta kaikkia Suomen kuvioita ja teidan kuulumisia kohtaan! Tekstiviestit on aika kalliita ja noihin kommentteihin saa mahtumaan paljon enemman niin etta rohkeasti vaan. Mailia on tietysti myos aina kiva saada.
Jepjep, nyt harhailemaan kohti nuudelikippoa! Kaikkea hyvaa sinne pohjolaan, toivottavasti lumi sataa pian ja pimeys hellittaa.
- Heikki
Hetki sitten viela loikoilimme etela-Kiinan auringonpaisteen hellimina Yangshoussa joenrannalla, pyoreaharjaiset vuoret sulkivat meidat hellaan huomaansa ja kaikki oli mukavasti. Ehka liiankin mukavasti! Jossain tuolla puiden katveessa tai kenties hostellin kattoterassilla kokislasillisen aaressa, meidan mielissamme alkoi itaa ajatus vielakin hitaammasta matkustamisesta. Ei riittanyt etta olemme tulleet toiselle puolelle maailmaa ransyissa junissa ja sukeltaneet tapotaysien bussien hienhajuun vuorokausiksi kokottamaan. Viela oli jotain kokematta!
Kaksi miesta, kaksi pyoraa, kaksi viikkoa, rankkasade ja hirvea kiire Vietnamiin ennenkuin viisumi menee umpeen! Siina sita on elamysmatkaa karskimallekin humanistille.
Ensimainen paiva oli taydellinen: juuri sopiva auringonpaiste ja sitten vankan aamupalan jalkeen rinkat mustekalalla kiinni tarakkaan ja ei muuta kuin menoksi. Pyorat oltiin ostettu edellisena paivana pitkien neuvottelujen jalkeen noin. 70 euroa tsipale. Halvemallakin olisi saanut mutta oli meilla sentaan sen verran tolkkua etta satsattiin naihin 18 vaihteisiin kiitureihin. Fillareiden lisaksi Yangshousta lahti mukaan pieni teltta, 3 litraa vetta, suklaata ja pari pussia suolapahkinoita.
Taydellisen paivan vastaisena yona herattiinkin sitten ikiomasta teltastamme kylmaan sateeseen. Pyorittiin pari tuntia ennen kuin laitettiin kamat kasaan ja jatkettiin. Onneksi illalla oli sentaan sattunut hauskasti kun kaksi murkkuikaista tyttoa loysi tiensa meidan huippusalaiselle telttapaikalle (joenrannalla, 20metria tienvieressa, puskan takana.). Suuressa hyvyydessan he paattivat kiiruhtaa koteihinsa palatakseen hetken paasta takaisin luoksemme - mukanaan suuret annokset nuudeliherkkua ja mehua. Siina sitten syotiin ja hauskuutettiin neitoja sujuvalla Kiinankielella.
Olimme suunnitelleet etta polkupyoraretkemme tulee olemaan mukavan leppoisaa rullailua pikkukylasta toiseen. Jostain syysta polkimet alkoivat kuitenkin hiljalleen painaa ja kavi yha selvemmaksi etta meilla ei ole yhtaan varaa viivastyksiin jos mielimme kereta kahdessa viikossa rajalle. Vielakaan emme tieda tarkalleen miten pitka matka me oikein poljettiin, varmaankin 450-500km. Maasto ei tosiaan ollut mitaan lakeaa pohjanmaata.
Suuria vastoinkaymisia ei kuitenkaan sattunut, mita nyt allekirjoittaneen takakumi kerran puhkesi ja kerran rajahti. Saatiinpahan oiva tilaisuus tutustua paikallisen pyorankorjaajan perheeseen, ja opittiin etta apu on aina lahella.
Vaikka retkemme luonne muuttuikin aika radikaalisti kesaisesta sunnuntaiajelusta Tour de Francen sateiseksi treenileiriksi, niin plusmerkkinen kokemus se ehdottomasti oli. Hyva reissu.
Nyt sitten vastikaa uutisiin ponnahtanut Viet Nam. Oli hurja lukea HS.fi:sta etta Kiina-Vietnam rajamaastossa on ollut pahimmat tulvat juuri silloin kun me kaikinpuolin tyytyvaisina kummasteltiin roimasti kohonnutta vedenpintaa ja pitkittyneita syyssateita.
Kerran meita vastaan saapui paikallisia pyorailijoita jotka kehoittivat kaantymaan ympari, joki oli kuulemma tulvinut tielle eika siita paasisi millaan yli. Meilla ei kuitenkaan ollut minkaanlaista suunnitelma B:ta silta varalta ettemme jostain syysta paasisi alkuperaista reittiamme ja rahatkin alkoivat olla tiukilla joten bussi ei tulisi kysymykseen. Siispa ei muuta kuin etiapain! Sydan jannityksesta pamppailen saavuttiin tulvapaikalle ja pyh! Mita viela, otettiin kengat pois vahan lahkeita kaarittiin.
Tanaan oli tarkoitus lahtea jatkamaan hiljalleen kohti Hanoita, jonne on viela 160km matkaa, mutta aamulla satoi aika rankasti. Miten sita vetta riittaa? Onneks ei ole enaa kiire viisumin eika rahojen puolesta. Visa Electron on osoittautunut oikein hyvaksi palvelijaks, vaikka minulla oli omia epailyksia etta Aasia olis just pahasti peittoaluetta. Kehitys kehittyy, ei voi muuta sanoa.
Tama on tosi kiva kaupunki, paljon halpoja riisi/nuudeli paikkoja ja kahviloita. Vietnamilainen kahvikulttuuri on tosin viela taysi mysteeri, ollaan juotu taalla kaikenlaista jaakahvista minimaaliseen kylmaan ekspressoon. Vahan tallaista tunnustelua tama on aina nain aluksi kun on uusi kulttuuri ja uudet kuviot.
Kirjotelkaahan kuulkaas sukulaiset ja frendit kommentteja aina kun lueskelette naita meidan kertomuksia, kun tassa ei ole mitaan kavijalaskuria niin valilla hiipii epailys etta taa blogin kirjoitus on kuin pullopostia laittais siina toivossa etta joku sen joskus lukee. :) Myos palamme kiinnostuksesta kaikkia Suomen kuvioita ja teidan kuulumisia kohtaan! Tekstiviestit on aika kalliita ja noihin kommentteihin saa mahtumaan paljon enemman niin etta rohkeasti vaan. Mailia on tietysti myos aina kiva saada.
Jepjep, nyt harhailemaan kohti nuudelikippoa! Kaikkea hyvaa sinne pohjolaan, toivottavasti lumi sataa pian ja pimeys hellittaa.
- Heikki
20. lokakuuta 2008
"Hello! T-shirt?"
...Tai vaihtoehtoisesti "Hello! dvd? Hello! boatrip?" Kiinalaiset on kovia kauppamiehia - taittaakohan reissukaksikko matkaa kohta tusinatuotetut Olympiapaidat paallaan?
Ei kai sentaan, mutta pakko myontaa etta aasialaisilla on hyva nena jenien peraan. Turismi ylettaa lonkeronsa myos muuten niin viattomaan Kiinan. No ei vaan, selvahan se on kun pelkastaan tallaineset rahjaiset kulkurit kuin mie ja Eino kannetaan rahavoissamme ihan havyttoman suuria summia samalla kun paikalliset laihtuu.
Vaan eipa kylla olla lihomaan paasty myokaan! Laiskat paivat Ulan Batorissa ovat historiaa ja hetki sitten tutuiksi tulleet Pekingin ruuhkabussit huristelevat jo kaukana, noin 3000km pohjoiseen nykyisesta majapaikastamme Yangshousta. Etelan lampo hellii valtaviksi paisuneita lihaksiamme!
Yangshou on kaikin puolin miellyttava pikkukaupunki jota huikeat pyorehuippuiset vuoret ymparoivat kutsuvina. Matka Pekingista tanne oli aikamoista urheilua, jostain syysta ei maltettu pysya paikallamme kuin muutama paiva kerrallaan ja monta vuorokautta tuli vietettya erinaisissa kulkuvalineissa. 22 tunnin junamatka Pekingista Yichangiin kovilla istumapaikoilla kansanvaunussa, kylki kyljessa nauravien maanviljelioiden kanssa oli mukava kokemus.
Yichangista jatkoimme kevyella kymmenen tunnin rykaisylla Fenghuaniin jossa piti majailla pitempaa. Kaupunki osoittautui kuitenkin lahinna isoksi rihkamakaupaksi joten paatettiin taas nostaa kytkinta. Fenguanissa tavattiin Amerikkalainen travelleri Simat, jonka kanssa kiidettiin kohti Guilinia ja Yangshouta. Taalla on nyt vierahtanyt kolmisen paivaa. Simat on iltakavelylla.
Ei voi kylla muuta kuin myhailla partaansa (joka alkaa Eikallakin jo kasvaa..) kun taalla tepastelee. Lampo ja luonnon vehreys on saanut meidan yleensa niin kiireisen askeleen rauhoittumaan. Paivat kuluu mukavasti kuljeskellessa ja ihmetellessa. Ostettiin pari uutta suomalaista kirjaa. Niin ja nojoo; tanaan lyotiin hynttyyt yhteen kolmen Israelilaisen heppulin kanssa ja vuokrattiin kiipeilyvarusteet plus kaksi opasta paivaksi. Mutta Einari kertoo tasta lisaa. - Hessu kuittaa.
Jjuuh..heissuli vei miunkin puolesta. Tosissaan melekosta vuoristoakrobatiaa oli tanaan tarjolla kaiken kansan katseltavaksi kahden keikarin toimesta . Starttasimme jo aamusella ja saavuimme usvasta kohoaville seinamille luottavaisin mielin. Oppaamme Wind ja Sky pitivat pienet alkulatinat ja sitten mentiin- pain seinaa!
Jannittyneet kasivarret taivaisiin kurottuneena ja suonet pullistellen, jalat taynna rajahdysmaista voimaa puskien ylospain, hikiset kasvot joilla maaratietoinen ja hurjistunut ilme.. sehan oli Hamis-Hege! Vain trikoot puuttuivat. No, olihan se kylla aarimmaisen raskasta ja vaativaa hommaa, monta kertaa joutui noyrtymaan suuremman voiman edessa ja valuttelemaan maan kamaralle turvakoyden varassa. Ja eikun uudestaan! Valilla olo oli epatoivoinen ja tuntui mahdottomalta paasta edes senttiakaan ylospain, mutta muutamat onnistumiset ruhonsa ylos hilaamisessa kuitenkin ravayttivat hymyn huulille. Paivan paatteksi olo oli voipunut, mutta onnellinen. Ruhjeissakin rikastuttiin!
Nyt mielissamme kimaltaa uusi tuntematon. Kultaisten rantojen maa, jonka merituuli viela ehka jonakin onnenpaivana puhaltaa kutreissamme. Menopeleina kaksi vanhaa polkupyoraa. Oppaana yksi (mielellaan uusi) vanha kartta.. Vietnam, here we come!
Naihin hamyisiin tunnelmiin.
Reissuruunaeinari
Ei kai sentaan, mutta pakko myontaa etta aasialaisilla on hyva nena jenien peraan. Turismi ylettaa lonkeronsa myos muuten niin viattomaan Kiinan. No ei vaan, selvahan se on kun pelkastaan tallaineset rahjaiset kulkurit kuin mie ja Eino kannetaan rahavoissamme ihan havyttoman suuria summia samalla kun paikalliset laihtuu.
Vaan eipa kylla olla lihomaan paasty myokaan! Laiskat paivat Ulan Batorissa ovat historiaa ja hetki sitten tutuiksi tulleet Pekingin ruuhkabussit huristelevat jo kaukana, noin 3000km pohjoiseen nykyisesta majapaikastamme Yangshousta. Etelan lampo hellii valtaviksi paisuneita lihaksiamme!
Yangshou on kaikin puolin miellyttava pikkukaupunki jota huikeat pyorehuippuiset vuoret ymparoivat kutsuvina. Matka Pekingista tanne oli aikamoista urheilua, jostain syysta ei maltettu pysya paikallamme kuin muutama paiva kerrallaan ja monta vuorokautta tuli vietettya erinaisissa kulkuvalineissa. 22 tunnin junamatka Pekingista Yichangiin kovilla istumapaikoilla kansanvaunussa, kylki kyljessa nauravien maanviljelioiden kanssa oli mukava kokemus.
Yichangista jatkoimme kevyella kymmenen tunnin rykaisylla Fenghuaniin jossa piti majailla pitempaa. Kaupunki osoittautui kuitenkin lahinna isoksi rihkamakaupaksi joten paatettiin taas nostaa kytkinta. Fenguanissa tavattiin Amerikkalainen travelleri Simat, jonka kanssa kiidettiin kohti Guilinia ja Yangshouta. Taalla on nyt vierahtanyt kolmisen paivaa. Simat on iltakavelylla.
Ei voi kylla muuta kuin myhailla partaansa (joka alkaa Eikallakin jo kasvaa..) kun taalla tepastelee. Lampo ja luonnon vehreys on saanut meidan yleensa niin kiireisen askeleen rauhoittumaan. Paivat kuluu mukavasti kuljeskellessa ja ihmetellessa. Ostettiin pari uutta suomalaista kirjaa. Niin ja nojoo; tanaan lyotiin hynttyyt yhteen kolmen Israelilaisen heppulin kanssa ja vuokrattiin kiipeilyvarusteet plus kaksi opasta paivaksi. Mutta Einari kertoo tasta lisaa. - Hessu kuittaa.
Jjuuh..heissuli vei miunkin puolesta. Tosissaan melekosta vuoristoakrobatiaa oli tanaan tarjolla kaiken kansan katseltavaksi kahden keikarin toimesta . Starttasimme jo aamusella ja saavuimme usvasta kohoaville seinamille luottavaisin mielin. Oppaamme Wind ja Sky pitivat pienet alkulatinat ja sitten mentiin- pain seinaa!
Jannittyneet kasivarret taivaisiin kurottuneena ja suonet pullistellen, jalat taynna rajahdysmaista voimaa puskien ylospain, hikiset kasvot joilla maaratietoinen ja hurjistunut ilme.. sehan oli Hamis-Hege! Vain trikoot puuttuivat. No, olihan se kylla aarimmaisen raskasta ja vaativaa hommaa, monta kertaa joutui noyrtymaan suuremman voiman edessa ja valuttelemaan maan kamaralle turvakoyden varassa. Ja eikun uudestaan! Valilla olo oli epatoivoinen ja tuntui mahdottomalta paasta edes senttiakaan ylospain, mutta muutamat onnistumiset ruhonsa ylos hilaamisessa kuitenkin ravayttivat hymyn huulille. Paivan paatteksi olo oli voipunut, mutta onnellinen. Ruhjeissakin rikastuttiin!
Nyt mielissamme kimaltaa uusi tuntematon. Kultaisten rantojen maa, jonka merituuli viela ehka jonakin onnenpaivana puhaltaa kutreissamme. Menopeleina kaksi vanhaa polkupyoraa. Oppaana yksi (mielellaan uusi) vanha kartta.. Vietnam, here we come!
Naihin hamyisiin tunnelmiin.
Reissuruunaeinari
11. lokakuuta 2008
Vois menna vaikka johonki Kiinalaiseen?
Niin ko Mao Tse Tungin murahti: "Ei sita joka poika Kiinan muurille kiipea."
Ni Haou taalta Pekingista pyorteista. Saatiin lopulta karistettua Mongolian polyt jaloistamme ja hypattiin alkuviikosta junaan kohti Kiinaa. Mongolialaiseen tapaan oli luonnollisesti kaikki nukkumapaikat myyty vahintaan kolmelle eri ihmiselle, eli jos ei halunnut painia paikallisten kanssa muutaman tuuman laverikaistaleesta oli vaihtoehtona kiiveta hattuhyllylle yoksi. Nyt se jo hymyilyttaa.
4:20 Aamuyolla pohjoinen Peking oli aika pimea ja utuinen. Ilman karttaa ja paamaaraa lahdettiin valloittamaan oista miljoonakaupunkia. Eraan Kiinalaisen liikemiehen kavi varmaan pojankloppeja saaliksi ja han tarjoutui opastamaan meidat halvalla pirssilla keskustaan. Sen jalkeen ei tarvittu kuin noin 4 tuntia tehokasta harhailua ja johan hostellin ovet kolisi.
Muutenkin ollaan oltu tehokkaita, 3 paivan ansioluetteloon kuuluu mm. 10km vaellus Kiinan muurilla, kielletty kaupunki, huimaavan kaunis kesapalatsi area, monta kansanravintolaa ja tapotaysia kavelykatuja. Mainio meininki.
Peking on oikeasti ollut ihan hauska yllatys; voi kylla aistia etta taalla on tapahtunut dramaattinen kasvojenkohotus Olympialaisten myota. On vahan satsattu: metrotunnelien lattiasta voi peilata omaa kuvaansa ja kaiteita vaikka nuolla, aivan kaikki on kirjoitettu englanniksi ja lankkareita pyorii katukuvassa. Kiinalaisista tytoista sen verran etta nuo ennen niin luonnonkauniit geishattaret ovat nyt alkaneet kayttaa valkaisevaa meikkia saadakseen kasvonsa nayttamaan lansimaalaiselta. Lopputulos on aika epamaarainen. Vois lahtee liikenteeseen.
Huhujen mukaan bussit ja junat on tukkoon asti myyty moneks paivaksi eteenpain. Ei enteile hyvaa. Meidan alustava suunnitelma olis lahtea tanaan tai huomenna junalla jonkun verran etelaan, ostaa polkypyorat ja rullailla ehka pari viikkoa maaseudulla kylasta kylaan. Saa nahda miten aijien kay.
Terkut Suomeen ja lapyt frendeille. Eihan siina. Tiramisu. Hojo hojo!
Traveller Hessu
Ni Haou taalta Pekingista pyorteista. Saatiin lopulta karistettua Mongolian polyt jaloistamme ja hypattiin alkuviikosta junaan kohti Kiinaa. Mongolialaiseen tapaan oli luonnollisesti kaikki nukkumapaikat myyty vahintaan kolmelle eri ihmiselle, eli jos ei halunnut painia paikallisten kanssa muutaman tuuman laverikaistaleesta oli vaihtoehtona kiiveta hattuhyllylle yoksi. Nyt se jo hymyilyttaa.
4:20 Aamuyolla pohjoinen Peking oli aika pimea ja utuinen. Ilman karttaa ja paamaaraa lahdettiin valloittamaan oista miljoonakaupunkia. Eraan Kiinalaisen liikemiehen kavi varmaan pojankloppeja saaliksi ja han tarjoutui opastamaan meidat halvalla pirssilla keskustaan. Sen jalkeen ei tarvittu kuin noin 4 tuntia tehokasta harhailua ja johan hostellin ovet kolisi.
Muutenkin ollaan oltu tehokkaita, 3 paivan ansioluetteloon kuuluu mm. 10km vaellus Kiinan muurilla, kielletty kaupunki, huimaavan kaunis kesapalatsi area, monta kansanravintolaa ja tapotaysia kavelykatuja. Mainio meininki.
Peking on oikeasti ollut ihan hauska yllatys; voi kylla aistia etta taalla on tapahtunut dramaattinen kasvojenkohotus Olympialaisten myota. On vahan satsattu: metrotunnelien lattiasta voi peilata omaa kuvaansa ja kaiteita vaikka nuolla, aivan kaikki on kirjoitettu englanniksi ja lankkareita pyorii katukuvassa. Kiinalaisista tytoista sen verran etta nuo ennen niin luonnonkauniit geishattaret ovat nyt alkaneet kayttaa valkaisevaa meikkia saadakseen kasvonsa nayttamaan lansimaalaiselta. Lopputulos on aika epamaarainen. Vois lahtee liikenteeseen.
Huhujen mukaan bussit ja junat on tukkoon asti myyty moneks paivaksi eteenpain. Ei enteile hyvaa. Meidan alustava suunnitelma olis lahtea tanaan tai huomenna junalla jonkun verran etelaan, ostaa polkypyorat ja rullailla ehka pari viikkoa maaseudulla kylasta kylaan. Saa nahda miten aijien kay.
Terkut Suomeen ja lapyt frendeille. Eihan siina. Tiramisu. Hojo hojo!
Traveller Hessu
1. lokakuuta 2008
Oikastaan tuosta!
Paivaa Baattorista.
Kyllapa ne paivat rientaa ja ilmat viilenee, syksy alkaa saavuttaa Ulan Batorinkin kukkulat.
Viimeiset aurinkoiset paivat ovat saaneet myos reissumiehen urotekoihin erinaisissa ulkoilmaaktiviteeteissa. Kavime mannaviikolla hakemassa rauhaa ja raikkautta Mongolian mahtavasta vuoristosta, joka onkin sita aitoa Mongoliaa ja lahempana sielunmaisemaamme kuin kaupungin melske ja pauke. Lyottaydyimme yhteen paikalle tupsahtaneiden Matin ja Anun kanssa.
Silmailtyamme turistiopasta, silmaamme osui mielenkiintoinen voristoalue Buddha-temppeleineen ja museoineen. Vastasimme kutsuun ja aloimme taittaa matkaa vuorien syliin, kohti tarunhohtoista temppelia. Saavuttuamme paikalle taksimatkan ja parin tunnin patikoinnin jalkeen eteemme tosiaan aukesi Buddha-temppelin...vanhat rauniot. Kavi ilmi etta olimme n. 600 vuotta myohassa. Emme antaneet pienen vaarinymmarryksemme kuitenkaan masentaa mieliamme, vaan nautimme luonnon rauhasta, vuori-ilmasta ja kotoisasta jurtta majoituskesta. Aamusella tepastelimme vuoristoon, oppaanamme vallan velikulta, paikallinen koiruus nimeltaan Timi. Han viitoitti tietamme halki harjanteiden. Kerrassaan seikkailunomainen kokemus!
(Seuraava kertomus ei ole Aitien silmille!) Teimme kommellusrikkaan ja vaarallisen retken Tereljin luonnonpuistoon, kaksipyoraiset ratsuinamme. Kiehtova, noin 80 km matka Tereljiin piti sisallaan mahtavia jokia, pikkukylia, paimenia lampaineen ja lehmineen, ja niita lukemattomia vuorijonoja joita Mongolia on pullollaan. "Pratka on yksi parhaista valineista nahda ja kierrella maata" ,niinkuin Paul sen mahtavasti laittoi. Kaikin puolin upea journee, kaksi pyoraa tosin uuvahti matkalle :)
Extreme-hurjastelun lisaksi olemme pelanneet mongolialaista sahlya, kayneet tevehtimassa kultaista Buddhaa ja syventaneet tietamystamme museoissa.
Ensi viikolla suuntaamme viimein kohti Kiinaa! Jee!
- Traveller Einou
Kyllapa ne paivat rientaa ja ilmat viilenee, syksy alkaa saavuttaa Ulan Batorinkin kukkulat.
Viimeiset aurinkoiset paivat ovat saaneet myos reissumiehen urotekoihin erinaisissa ulkoilmaaktiviteeteissa. Kavime mannaviikolla hakemassa rauhaa ja raikkautta Mongolian mahtavasta vuoristosta, joka onkin sita aitoa Mongoliaa ja lahempana sielunmaisemaamme kuin kaupungin melske ja pauke. Lyottaydyimme yhteen paikalle tupsahtaneiden Matin ja Anun kanssa.
Silmailtyamme turistiopasta, silmaamme osui mielenkiintoinen voristoalue Buddha-temppeleineen ja museoineen. Vastasimme kutsuun ja aloimme taittaa matkaa vuorien syliin, kohti tarunhohtoista temppelia. Saavuttuamme paikalle taksimatkan ja parin tunnin patikoinnin jalkeen eteemme tosiaan aukesi Buddha-temppelin...vanhat rauniot. Kavi ilmi etta olimme n. 600 vuotta myohassa. Emme antaneet pienen vaarinymmarryksemme kuitenkaan masentaa mieliamme, vaan nautimme luonnon rauhasta, vuori-ilmasta ja kotoisasta jurtta majoituskesta. Aamusella tepastelimme vuoristoon, oppaanamme vallan velikulta, paikallinen koiruus nimeltaan Timi. Han viitoitti tietamme halki harjanteiden. Kerrassaan seikkailunomainen kokemus!
(Seuraava kertomus ei ole Aitien silmille!) Teimme kommellusrikkaan ja vaarallisen retken Tereljin luonnonpuistoon, kaksipyoraiset ratsuinamme. Kiehtova, noin 80 km matka Tereljiin piti sisallaan mahtavia jokia, pikkukylia, paimenia lampaineen ja lehmineen, ja niita lukemattomia vuorijonoja joita Mongolia on pullollaan. "Pratka on yksi parhaista valineista nahda ja kierrella maata" ,niinkuin Paul sen mahtavasti laittoi. Kaikin puolin upea journee, kaksi pyoraa tosin uuvahti matkalle :)
Extreme-hurjastelun lisaksi olemme pelanneet mongolialaista sahlya, kayneet tevehtimassa kultaista Buddhaa ja syventaneet tietamystamme museoissa.
Ensi viikolla suuntaamme viimein kohti Kiinaa! Jee!
- Traveller Einou
23. syyskuuta 2008
No, nosta nyt vaikka satatonnii.
Hellou ystavat ja suku!
Alkaa kuulkaas olla meilla pojilla jo reilu viikko Ulan Batoria takana - kyllapa aika rientaa! UBhan ei varsinaisesti kaupunkina ole mikaan reppureissaajan mekka; merkittavimmat nahtavyydet on parissa paivassa koluttu ja sitten kun on aikansa harhaillut pakokaasunkatkuisilla kaduilla alkaa mieli jo halajamaan maaseudun raikkauteen.
Tylsaksi aika ei sentaan ole paassyt kaymaan: viikonloppuna oli pienimuotoiset naamiaisbileet yhdessa artgalleryssa, teemana oli mustalaisuus - eli meidan ei tarvinnu paljoo satsata rekvisittaan. :) Paul on myos tehnyt jo kahteen otteeseen pitsaherkkua - eli ruuissa on pysytty! Kaiken huipuksi tavattiin tanaan paikallisella keskusaukiolla, Tshingiksen valvovan silman alla, ystavamme Matti ja Anu Uukuniemelta (Tuo mystinen kyla jossa jokatoisesta lapsesta kasvaa reissuruuna.) - eli tuttujakin taalla pyorii.
Joo, siina olikin ajatusviivaa ja kuluneita fraaseja kerrakseen. Totuus kuitenkin on etta meininkia on riittanyt. Paul tuli tuossa juuri toista ja mainitsi etta tanaan olisi paikallisen salibandyporukan treenit, ilmeisesti me ollaan nyt menossa sinne esittelemaan suomalaista osaamista. Allekirjoittaneen jalat on kylla ihan muussia eilisesta vuorenvalloituksesta mutta eikohan se siita lahde. Mahtavat maisemat taalla heti kun vahan raaskii kavella, pitaa laittaa kuvamateriaalia.
Ilokseni voin muuten kertoa etta Kiinan viisumit kaytannossa jo lammittavat taskunpohjiamme! Meinasi jo alkaa tuntumaan hankalalta, kun selvisi etta junaliput ei kelpaa eli exit lentolippu on ehdoton vaatimus jos mielii lohikaarmeiden maahan. Kohtalo oli kuitenkin meille suopea ja tapasimme paikallisessa rarvintolassa espanjalaisen herrasmiehen nimelta Don Carlos. Han johdatti meidat seuraavana paivana matkatoimistoon josta saimme ostaa noin viidella eurolla "lentoliput" Pekingista Tokioon. Viisumitiskilla ne menivat taydesta kuin vaara raha, ja lokakuun alkupuolella pitaisi nyt siis tuon luvatun mantereen avata meille sylinsa. Jiihaa.
Lahitulevaisuus on myos kutkuttava! Huomenna lahdetaan Matin ja Anun kanssa maaseudulle eraan luostarin lahistolle kansallispuistoon vaeltelemaan. Toivottavasti loydetaan halpa&hyva jurtta josta tehdaan basecamppi. Mutta talla eraa adioos!
- Traveller Heikki
Alkaa kuulkaas olla meilla pojilla jo reilu viikko Ulan Batoria takana - kyllapa aika rientaa! UBhan ei varsinaisesti kaupunkina ole mikaan reppureissaajan mekka; merkittavimmat nahtavyydet on parissa paivassa koluttu ja sitten kun on aikansa harhaillut pakokaasunkatkuisilla kaduilla alkaa mieli jo halajamaan maaseudun raikkauteen.
Tylsaksi aika ei sentaan ole paassyt kaymaan: viikonloppuna oli pienimuotoiset naamiaisbileet yhdessa artgalleryssa, teemana oli mustalaisuus - eli meidan ei tarvinnu paljoo satsata rekvisittaan. :) Paul on myos tehnyt jo kahteen otteeseen pitsaherkkua - eli ruuissa on pysytty! Kaiken huipuksi tavattiin tanaan paikallisella keskusaukiolla, Tshingiksen valvovan silman alla, ystavamme Matti ja Anu Uukuniemelta (Tuo mystinen kyla jossa jokatoisesta lapsesta kasvaa reissuruuna.) - eli tuttujakin taalla pyorii.
Joo, siina olikin ajatusviivaa ja kuluneita fraaseja kerrakseen. Totuus kuitenkin on etta meininkia on riittanyt. Paul tuli tuossa juuri toista ja mainitsi etta tanaan olisi paikallisen salibandyporukan treenit, ilmeisesti me ollaan nyt menossa sinne esittelemaan suomalaista osaamista. Allekirjoittaneen jalat on kylla ihan muussia eilisesta vuorenvalloituksesta mutta eikohan se siita lahde. Mahtavat maisemat taalla heti kun vahan raaskii kavella, pitaa laittaa kuvamateriaalia.
Ilokseni voin muuten kertoa etta Kiinan viisumit kaytannossa jo lammittavat taskunpohjiamme! Meinasi jo alkaa tuntumaan hankalalta, kun selvisi etta junaliput ei kelpaa eli exit lentolippu on ehdoton vaatimus jos mielii lohikaarmeiden maahan. Kohtalo oli kuitenkin meille suopea ja tapasimme paikallisessa rarvintolassa espanjalaisen herrasmiehen nimelta Don Carlos. Han johdatti meidat seuraavana paivana matkatoimistoon josta saimme ostaa noin viidella eurolla "lentoliput" Pekingista Tokioon. Viisumitiskilla ne menivat taydesta kuin vaara raha, ja lokakuun alkupuolella pitaisi nyt siis tuon luvatun mantereen avata meille sylinsa. Jiihaa.
Lahitulevaisuus on myos kutkuttava! Huomenna lahdetaan Matin ja Anun kanssa maaseudulle eraan luostarin lahistolle kansallispuistoon vaeltelemaan. Toivottavasti loydetaan halpa&hyva jurtta josta tehdaan basecamppi. Mutta talla eraa adioos!
- Traveller Heikki
18. syyskuuta 2008
Pitka aamu Veikko Lavin parissa.
Nyt se sitten tapahtu! On oltu niin kauan reissussa etta oli pakko menna youtubeen kuuntelemaan kotosuomalaisia turvallisia ja rauhoittavia sointuja. Aamukahvihetki tietokoneen ja tiskikasan parissa on venahtanyt jo kolmannen tunnin puolelle. Tosin ei kylla voi pelkasta laiskottelusta puhua; Kiinan viisumi on nimittain muodostunut meille projektiksi, jota kaiken epamaaraisen vellovan lekottelun lomassa maaratietoisesti tyostetaan. Tama ei luonteeltaan ole mitaan erityisen lepposaa puuhaa. Tuo 6000km muuri joka erottaa meidat haaveidemme valtakunnasta alkaa osoittautua yha jylhemmaksi.
Kiinalla lienee jonkunlainen viha rakkaus suhde turismiin ja reissaajan retkuihin joita se toisaaltaa kutsuu kaihoten luokseen - samaan aikaan nauraessa Mongolian suurlahetyston vastaanottovirkailijan suulla: "Vai meinasitte saada viisumin ilman lentolippuja, matkasuunnitelmaa ja hotellivarausta? Ei pojat EI!" Ehei, njet, noway, nada, taa ei tuu toimii. Lohduttaisiko joku laihoi, kalpeita, suomipoikii?
Onneksi meilla ei ole kiire ja olemme kuitenkin aikalailla perustyytyvaisia veijareita. Lahdetaan nyt rauttikselle ostamaan meno-paluu lippu Pekingiin, josko se kelpaisi krantuille Kiinalaisille. Sitten pitaa viela taikoa hostellivaraus ilman pankkikorttia ja aletaan jo olla voiton puolella. :)
Ulan Batorin huudit alkaa olla jo hallussa. Taalla tosin rakennetaan sellaisia elementtihirmuja jokapuolella etta varmasti 5 vuoden paasta UB on kuin aivan toinen kaupunki. Olen taalla kuljeskellessani syvasti ihmetellyt ihmisten loputonta vimmaa aina vaan purkaa ja rakentaa. Onkohan sellaisella raksaporukalla joka saa kerrostalon valmiiksi jonkulaista karonkkaa, niin kuin esim. teatterivaella on tapana? Kai siita tulee jollain tapaa aidillinen, synnyttanyt olo kun saa projektin paatokseen? Oli se sitten legolinna tai vesitorni.
Ystavamme Paul opettaa taalla Ulan Batorin international Schoolissa peruskoulun ensimaista luokkaa, ja kavimme eilen katsomassa hanen opetuslastensa laulu- ja lukunnaytosta. Mainio meininki! Taman lisaksi ollaan tehty pitkia kavelyretkia ja elelty aikalailla rauhaisasti. Loppukuun varalle suunniteltiin josko vuokraisimme jotkut mopon/kevarin tapaiset pelit ja huristeltaisiin kolmestaan maaseudulle. Taalla kaupungissa ei kylla huvittaisi juuri ajella, paikallisilla Keke Roospereilla on aika ronskit otteet.
Nyt kaupungille. Tsaau!
Kiinalla lienee jonkunlainen viha rakkaus suhde turismiin ja reissaajan retkuihin joita se toisaaltaa kutsuu kaihoten luokseen - samaan aikaan nauraessa Mongolian suurlahetyston vastaanottovirkailijan suulla: "Vai meinasitte saada viisumin ilman lentolippuja, matkasuunnitelmaa ja hotellivarausta? Ei pojat EI!" Ehei, njet, noway, nada, taa ei tuu toimii. Lohduttaisiko joku laihoi, kalpeita, suomipoikii?
Onneksi meilla ei ole kiire ja olemme kuitenkin aikalailla perustyytyvaisia veijareita. Lahdetaan nyt rauttikselle ostamaan meno-paluu lippu Pekingiin, josko se kelpaisi krantuille Kiinalaisille. Sitten pitaa viela taikoa hostellivaraus ilman pankkikorttia ja aletaan jo olla voiton puolella. :)
Ulan Batorin huudit alkaa olla jo hallussa. Taalla tosin rakennetaan sellaisia elementtihirmuja jokapuolella etta varmasti 5 vuoden paasta UB on kuin aivan toinen kaupunki. Olen taalla kuljeskellessani syvasti ihmetellyt ihmisten loputonta vimmaa aina vaan purkaa ja rakentaa. Onkohan sellaisella raksaporukalla joka saa kerrostalon valmiiksi jonkulaista karonkkaa, niin kuin esim. teatterivaella on tapana? Kai siita tulee jollain tapaa aidillinen, synnyttanyt olo kun saa projektin paatokseen? Oli se sitten legolinna tai vesitorni.
Ystavamme Paul opettaa taalla Ulan Batorin international Schoolissa peruskoulun ensimaista luokkaa, ja kavimme eilen katsomassa hanen opetuslastensa laulu- ja lukunnaytosta. Mainio meininki! Taman lisaksi ollaan tehty pitkia kavelyretkia ja elelty aikalailla rauhaisasti. Loppukuun varalle suunniteltiin josko vuokraisimme jotkut mopon/kevarin tapaiset pelit ja huristeltaisiin kolmestaan maaseudulle. Taalla kaupungissa ei kylla huvittaisi juuri ajella, paikallisilla Keke Roospereilla on aika ronskit otteet.
Nyt kaupungille. Tsaau!
16. syyskuuta 2008
Pikakahvia ja muutama Munkki!
Tsaukki!
Vuorien katveesta, Chingis Khaanin syntysijoilta, hamyisen Paulin kampilta loysi reissukaksikko itsensa ihmettelemasta.. Matka oli alkanut!
Muinaiselta tuntuu aika kun tallustimme paattavaisina Moskovan katuja taydessa kaatosateessa, vailla ruplia tai paamaaraa. Lukuisia vaarinkasityksia ja harhaanjohtavia vihjeita rikkaampana, loysimme tien kaikkein pyhimpaan: kaukojunien lipputiskille.
No, liput lunastimme ja niin myyttinen Mongolia oli taas askeleen lahempana. Edessa oli kuitenkin viela jonkun verran kiskojen kolinaa ja Siperian tundraa.
Pieni hytti, nelja kovaa makuualustaa ja ahtahat kaytavat. Siinakos se oli 5 paivaa vierahtava?Olimme kuitenkin alusta pitaen tyytyvaisia sopukkaamme, jopa innoissamme (tyhmia kun ollaan!). Kaikenkaikkiaan yota paivaa kulkeminen ja ajantajun menettaminen sopivat vetelehtija-luonteellemme erinomaisesti. Maisemien vilistessa ja pikakahvin tiristessa lipuivat paivat eteenpain ja viimein koitti aamu Ulan Batorin aurinkoisella asemalla. Lapyt konduktoorin kanssa, rinkat ulos ja itse perassa!
Hyppasimme suoraan juonittelevien Mongolialaisten keskuuteen. Kaikki halusivat meidan yopyvan juuri heidan majatalossaan. Varsinainen aamuhamaran kosiskeluriitti! Naps! ja olimmekin jo tyytyvaisina UB Guesthousen huomassa, rinkka purettuna ja peitto korvissa. Silkkaa magiaa.
Nokosten ja junahoperoisen paan selvittelyn jalkeen suunnistimme Baattorin ytimeen: Ripaus karua itaa, tuttua lantta ja ymparoivien vuoristojen tuomia tuulia. Maistuu, maistuu! Seuraava askeleemme oli tavata ystavamme Paul. Muutama tekstiviesti ja kohta mies asteli meita kohti katta heiluttaen. Menimme yksissa tuumin aterioimaan ja jutustelemaan Mongolian ihmeista ja meidan kommelluksistamme. Naurun ja tarinoiden siivittamien tuntien jalkeen Paul ehdotti suuressa vieraanvaraisuudessaan etta josko tulisimme hanen luokseen asustamaan. Se vasta saikin reissumiehet riemusta suunniltaan ja seuraavana paivana asetuimme kiitollisina Paulin asunnolle budjailemaan.
Taalta heranneenna, hymyssa suin... T: Edmund
Ja Aiti, oon kunnossa! :)
Wuuhaa! Ulan Bator on taynna hurjia autonrotiskoja hurjapaisine kuskeineen, likaisten kujien rujoa kauneutta ja miellyttavaa pikkukaupungin tuntua ruuhkaisilla paakaduilla. Paikallisen temppelin portailta kelpaa katsastella auringon kultaamia vuorenhuippuja vilpoissassa syystuulessa. Valilla voi pistaytya temppelin sisalla tervehtimassa pienen talon kokoista kultaista Buddhaa, tai kayda seuraamassa pikkumunkkien oppituntia. Riittaa kalpeilla suomipojilla sulattelemista. Paulin kamppa on yhta miellyttava kuin omistajansa.
Jjees, paljon terveisia sinne pohjolaan! Heittakaahan kommenttia ja kertokaa kuulumisia! Ja ainiin, miun kannykka ei toimi taalla ja Eikankin luuri taitaa vahan temppuila, eli alkaa ihmetelko jos ei heti kuulu vastausta. Pyritaan paivittamaan tata blogia aina kun mahdollista. Heippa!
T: Hegemond Hebertos
7. syyskuuta 2008
Jännitystä ja kipinöintiä
Heei!
Kiitos ja kumarrus Gnurfu tästä sivustosta! Kerrassaan leppossaa. Ois voinut jäädä allekirjottaneilta ajatusleikin tasolle tämä blogin työstäminen, ilman kaltaistasi moniosaajaa. Tänks.
Näin siis on tosiaan käynyt että huomenna, jos Luoja suo, kiiruhtaa Kouvolan asemalla kapsäkit heiluen kaksi väkivahvaa hahmoa kohti jo malttamattomana odottelevaa Tolstoi-junaa.
Liput Moskovaan on varattu hyvissä ajoin, niin kuin kunnon matkailijan kuuluu. Reitti on selvä ja Kouvolasta eteenpäin seuraavat kymmenen tuntia on tarkasti suunniteltu. Sitten Moskovasta alkaakin improvisoiva osuus.
Pakko myöntää että vähän jo mahanpohjassa tuntuu ja kutkuttaa. Tätä on odotettu kauan, ja on ihmeellistä että siitä tulee nyt vihdoin totta. Paljon on ollut puhetta ja pintapuolista valmistautumista, hyvin vähän mitään konkreettista. Yllätyksiä me lähdemme hakemaan. Niitä sitten raportoimme aina tänne reissublogiin - pitäkää penkeistänne kiinni kun lueskelette, ystävät rakkaat!
- Hoo-eno, a.k.a Hebertos
Kiitos ja kumarrus Gnurfu tästä sivustosta! Kerrassaan leppossaa. Ois voinut jäädä allekirjottaneilta ajatusleikin tasolle tämä blogin työstäminen, ilman kaltaistasi moniosaajaa. Tänks.
Näin siis on tosiaan käynyt että huomenna, jos Luoja suo, kiiruhtaa Kouvolan asemalla kapsäkit heiluen kaksi väkivahvaa hahmoa kohti jo malttamattomana odottelevaa Tolstoi-junaa.
Liput Moskovaan on varattu hyvissä ajoin, niin kuin kunnon matkailijan kuuluu. Reitti on selvä ja Kouvolasta eteenpäin seuraavat kymmenen tuntia on tarkasti suunniteltu. Sitten Moskovasta alkaakin improvisoiva osuus.
Pakko myöntää että vähän jo mahanpohjassa tuntuu ja kutkuttaa. Tätä on odotettu kauan, ja on ihmeellistä että siitä tulee nyt vihdoin totta. Paljon on ollut puhetta ja pintapuolista valmistautumista, hyvin vähän mitään konkreettista. Yllätyksiä me lähdemme hakemaan. Niitä sitten raportoimme aina tänne reissublogiin - pitäkää penkeistänne kiinni kun lueskelette, ystävät rakkaat!
- Hoo-eno, a.k.a Hebertos
Pohjustus
Hei kaikille!
Loin Heikille ja Eikalle reissublogin, minne pojat voivat päivittää kuulumisiansa olivat he missä päin mualimaa hyvänsä (kunhan siis nettiin pääsevät). Blogin lukijat voivat myös kommentoida ja kysellä pojilta mitä mieleen juolahtaa.
Levittäkää blogin osoitetta kaikille tutuille ja perheenjäsenille!
Huomenna starttaa reissu Kouvolasta Moskovaan ja sitä kautta Mongoliaan. Kaikkea hyvää, turvallista matkaa ja paljon uusia kokemuksia toivotellen Pantse.
Loin Heikille ja Eikalle reissublogin, minne pojat voivat päivittää kuulumisiansa olivat he missä päin mualimaa hyvänsä (kunhan siis nettiin pääsevät). Blogin lukijat voivat myös kommentoida ja kysellä pojilta mitä mieleen juolahtaa.
Levittäkää blogin osoitetta kaikille tutuille ja perheenjäsenille!
Huomenna starttaa reissu Kouvolasta Moskovaan ja sitä kautta Mongoliaan. Kaikkea hyvää, turvallista matkaa ja paljon uusia kokemuksia toivotellen Pantse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
