Mitahan ne nyt on keksineet?

Si Chao ja moi moi! Pitkasta aikaa taas kunnolla blogin aaressa. Talla hetkella Lao Baossa Vietnamissa. Ja pitkasta aikaa kaksissa tuumin! Paljon on kerennyt tapahtua sitten viime merkinnan. Me pyorahdettiin viisi paivaa Laosin puolella hakemassa vauhtia uuteen kahden viikon seikkailuun keksi-Vietnamissa. Alustava suunnitelma oli kurvailla kaksitaan ristiin rastin rannikkoa meidan ikiomalla motskalla. Suunnitelmat kuitenkin muuttu ja juuri kun saavuttiin takaisin Vietnamin puolelle herasi uusi ajatus. Kaikki meidan ideat on tulleet aina ihan puun takaa varoittamatta, niin myos tama: erotaan.

Kolme kuukautta on pitka aika, lukioaikoina huomasi etta se on yleensa se rajapyykki jonka jalkeen on taas poikamies. Ystavan kanssa on tietysti ihan eri meininki ja me ollaan luojan lykysta niin samalla aaltopituudella ettei oikein osata riidella, mutta kuin parisuhteessa niin myos reissaamissa tulee se aika jolloin kuherruskuukausi on ohi eika oikeesti jaksa kiinnostua yhtaan mistaan. Iha sama vaikka olisi keskella maalman kiehtovinta kulttuuria, varivalot valkkyis ja itamaan tietajat jonottaisi mun luo - mutta kun tympasee! Tuollaset oli tunnelmat pari viikkoa sitten.

Ratkaisu oli yksinkertainen: kaksi viikkoa, kaksi miesta, kaksi eri tarinaa:

Tarina numero 1 - Traveller Heikki

Kello oli ehka kymmenen. Istuttiin Eikan kanssa aamukahvilla niin kuin monet kerrat aikaisemmin, viela vahan uneliaina ja hiljaisina. Tanaan ei kuitenkaan ollut samanlainen paiva kuin yleensa. Kun kahvi oli juotu, Eikka viritteli reppunsa Minskin tarakalle, halattiin ja sitten se oli poissa. "Siunausta matkaan!" Huusin viela peraan. Tuntui epatodelliselta jaada siihen vaan seisomaan, yksin!

Seuraavat kaksi viikkoa sita tulisikin oltua aika harvinaisissa olosuhteussa. Keskella vierasta kulttuuria, taysin kielitaidottomana ja ihan yksin. Eikka lahti moottoripyoralla, minun pitaisi etsia juna-asema. Ei oikein tiennyt miten pain olisi kun meni kysymaan tieta.

Junassa on ravintola vaunu, hyvaa matkaa! Kun kerran pitaa menna raiteita pitkin, niin mennaan sitten kunnolla. Ostin lipun Dong Hasta Nha Trangiin, eli neljantoista tuntia etelaan. Junassa sai mielettoman hyvaa, melkein suomalaista kahvia ja siella oli hyvat puupoydat joilla kirjoittaa. Mieleen tuli venalaiset junat kelmeine sahkovaloineen jossain Tsehovilaisessa kerronnassa. Koko matkan ajan junan ikkunaruudun takana vilisi veden valtaan joutuneita peltoja. Pisarat valuivat lasia pitkin ja tanssivat ulkona latakoiden pinnalla. Voi Eikka raukkaa.

Nha Trang oli pimea ja tietysti sateinen. Jos uskaltautuu itseaan kehaisemaan, niin on sita kolmessa kuukaudessa oppinut sen verran karsivallisyytta ettei 14 tunnin junamatka tuntunut juuri missaan. Nyt piti loytaa hotelli. Tarkein juttu jos (..kun..) ei itse omista karttaa on loytaa joku jota seurata. Talla kertaa tapasin kaksi Uusi-Seelantilaista poikaa joiden matkassa etsiydyin keskustaan, ja hetken paasta loikoilin jo uudessa kodissani, huone nmr. 205. Jej.

Seuraavat pari paivaa olivat aika rauhaisia. Tein kavelyretkeja merenrannalla ja katselin telkkarista Animal Planettia. Pikkuhiljaa alkoi tottua siihen etta on yksi. Nha Trangia pidetaan biletys- ja biitsielaman keskuksena. Biletys ei suoraan sanottuna kiinnostanut vahaakaan ja sadekausi piti huolen siita ettei varsinaisista biitsikeleista voi puhua. Rannalla istuskellessani miun seuraan lyottaytyi parikymppinen Vietnamilainen poika. Jutusteltiin siina ehka tunti ja illemmalla kaytiin viela kahvilla. Mukava kaveri. Han lupasi kierrattaa minua seuraavana paivana mopolla pitkin kaupunkia, mutta olin paattanyt jo jatkaa matkaa.

Seuraava kohde oli Buon Ma Thuot, Central-Highland provinssin paakaupunki 180km paassa. Olin tavoistani poiketen ottanut etukateen selvaa etta tuolla alueella sijaitsi Yok Donin luonnonpuisto. Keski-Vietnamin ylangoilla on kuivempi kausi menossa ja siella ei pitaisi sataa ainakaan joka paiva. Sinne siis!

Olin sieluni silmin kuvitellut aurinkoisen ja kauniin Yod Donin luonnonpuiston jossa voisin tehda pitkia vaellusretkia ja nauttia luonnon rauhasta. Leijonat ja kauriit joisivat samasta lammikosta ja niin edelleen. Optimisti mika optimisti. :)

Yod Don oli kylla olemassa ja ilmakin oli jos ei nyt sentaan aurinkoinen niin ei myoskaan sateinen. Kavi kuitenkin nopeasti ilmi etta luonnonpuistolla on yhteinen raja Kambodian kanssa ja siita syysta sinne ei turisti paase muuta kuin oppaan kanssa. Eli siis rahan kanssa. Opas maksaisi 20 dollaria parilta tunnilta. Se on aika paljon Vietnamissa. Kerkesin jo luulla etta olin tehnyt koko pitkan matkan ihan turhaan kunnes ystavallinen metsanvartija ehdotti miulle norsuratsastusta!

20 Dollarilla sain yli tunnin norsukyysin ensiksi kahdestaan paikkalisen miekkosen kanssa ja lopuksi ihan itsekseni! Oli mieleton tunne vain istua valtavan elefantin niskassa paljain jaloin ilman mitaan satulan tapaista. Norsu liikkuu eteenpain kun sita tokkii jaloilla korvien taakse. Taman mainion aamupaivan jalkeen kulkeuduin takaisin Buon Ma Thuottiin.

Mitas nyt? Aikaa oli viela reilu viikko ennen kuin tapaisin Eikan. Idea tuli perinteiseen tapaan taas puun takaa: Paatin lahtea liftaaman ylankojen lapi takaisin pohjoiseen.

Kahdeksalta aamulla seisoin epavarmana tien nmr. 14 varrella, peukalo tanassa. Eka tehtava oli hatistella pois kaikki bussikuskit ja skootteritaksimiehet. Autoja ei Vietnamilaisilla varsinaisesti ole eli kulkupeli on joko mopo, traktori tai rekka. Mie laitoin toivoni jalkimaiseen.

Olen mennyt kerran aikaisemmin Suomessa Uukuniemelta Helsinkiin maitoauton kyydissa (terveiset Jussille!) joten tiedan kokemuksesta etta parhaat maisemat avautuu korkealta rekkamiehen kopista. En kuitenkaan tiennyt yhaan paikallisesta liftikulttuurista, mutta kokeilemalla se selvisi: viisi minuuttia tien vieressa ja heti tarppasi! Roska-auto pysahtyi ja kaksi likaista mutta hymyilevaa miesta tarjosi auliisti kyytia. Tupakkaa tarjottiin myos, jos joku on juuri lopettanut tupruttelemisen niin ei kannata menna Vietnamiin liftaamaan. Itse kieltaydyin kohteliaasti noin. 50 kertaa seuraavien kolmen paivan aikana. :)

Liftaaminen tosiaan osoittautui vallan mainioksi tavaksi kulkea ylangoilla. Kolmessa paivassa kulkeuduin noin 600km pohjoiseen, tutustuin moneen vilpittoman sydamelliseen ihmiseen ja sain viimein nauttia taydellisen aurinkoisista paivista! Monenlaisessa menopelissa tuli istuttua. Polkupyoran tarakalta suoraan traktorin lavalle, heinapaalin paalle keikkumaan. Sellasta se oli.

Lifti ja Norsuilu oli ehdottomasti reissun kohokohtia. Ylangolta palasin taas sateiselle rannikolle. Kavin paikallisessa hiusalongissa tayshoidossa: hiukset lyhyiksi ja partaveitsikasittely koko naamalle, lopuksi viela nenakarvat pikku saksilla pois. Kylla kelpaa! Sitten tulikin lahinna lueskeltua ja katseltua Animal Planettia. Nyt kipin kapin kaikki hankkimaan joku Canal Digital tai vastaava jos ei Planet viela nay! Niin rentouttavaa ettei paremmasta valia.

Yksinaisyyteen tottu aika nopeasti. Siita alkoi nauttia kun sai tehda just mita halusi. Mikaan ei kuitenkaan ollut niin siistia kuin jalleenakeminen 5. paiva joulukuuta! Eikka kurvasi lapimarkana vilusta hytisten Dong Ha hotellin pihaan. Hetki sitten kaikki oli ollut ihan tympeeta eika mikaan oikein jaksanut kiinnostaa. Nyt ei meinannut kestaa nahoissaan kun sai pitkasta aikaa puhua ja kertoa kaikkee ja nauraa yhdessa. !

Tarina numero 2 - Traveller Eino

Mina ja Minski Hayrynen ampaistiin rannikkoa pitkin etelaan, kohti noita tulikuumia hiekkarantoja kauniine neitoineen ja koookosmaitojuomineen. En ollut rantaa enka merta nahnyt koko reissun aikana, joten nyt mittani oli taysi. Ja pitihan se uskottava reissurusketuskin viimein hankkia. Sinne, sinne!

Minski hurahti ensin Hueen, josta minun piti hankkia kaikki tarpeellinen: aurinkorasva, pyyhe, beachipokkari, kellukkeet ja kumipatja. Nyt olin valmiina todelliseen palvontaan.Saatuani viela vihjeen upesta, 16 km hiekkarannasta olin onneni oma. Mikaan ei voi estaa minua!

Sitten alkoi sade. "Pienta ripeksiintaa" kuittasin rinta rottingilla. Pinen ripeksinnan (suom. kaatosateen) jatkuttua 6 paivaa yhtasoittoa, en voinut kieltaa etteiko se olisi alkanut jo hieman nakertaa uljasta puhtiani. Jouduin lopulta surusilmin hylkaamaan haaveeni katsellessani tihuttavanharmaata rantaa. Neitosten nykymuotikin naytti vaihtuneen bikineista kokovartalosadekaapuihin. Se siita.

Oli aika vaihtaa maisemaa ja nostaa tappion karsima itsetuntoni takaisin omille jaloilleen. Siihen sopiva paikka oli ylankojen vuoristojen rauha ja seesteisyys.

Binh Dinhista otin siis suunnan lanteen ja Minski kaarsi ja ronklatti ilosesti, oltiinhan menossa myos sen kotikulmille. Pikkuinen tie kiipeili vuoristossa ja levitti eteensa yha mahtavempia maisemia. Ja uskokaa tai alkaa, aurinkokin alkoi luoda katseitaan muuten harmahtavasta pilvimassasta repeytyneissa sinisissa laikuissa. Elama voittaa sittenkin!

Ylangoilla elama oli rauhallisempaa, pysahtyneempaa kuin rantakaupunkien vilinassa. Kylat pienenivat vuoria ylospain huruutellessani ja vain vesiputouksien pauhu rikkoi hartaan hiljaisuuden. Tunsin kuinka raikas vuori-ilma alkoi tuoda puhtiani takaisin.

Nailla seuduilla vaaleaa ritaria ei ilmeisesti oltu monasti nahty, silla ihmiset kummastelivat minua kuin joulupukkia juhannustansseissa. Aluksi hieman piinalliselta tuntuva tarkkailu muuttui lopulta normaaliksi ja ymmarrettavaksi. Seitseman karskin miehen tuijottaessa minua yrittaessani parhaani mukaan kauhoa nuudelikeittoa suuhuni enka poydalle, ajattelin: hieman vaaleampi karitsa eksynyt tummempien joukkoon, kiinnostaahan se.


Aurinkoisten vuoristopaivien jalkeen tie alkoi viettaa alaspain ja matka kohti rantojen kuohuja alkoi taas. Josko talla kertaa onnistais?

Nyt minua todella onnisti ja sain ilokseni kaivaa polyttyneet rantatamineet repunpohjalta. Meren liplatus ja lempea aurinko tuudittivat minut tyyneyteensa, mutta yksi ajatus kuitenkin alkoi kalvata minua: missa, missa se Heikki on?

Kahden viikon hiljaiselo oli saanut mieleni arvuuttelemaan yhta jos toista, mutta luotin miehen sanoihin: Dong Ha 5.12. klo: 15:00, tarskyt.