Reissuruunan kotikiri!

Joo.

3.3.2009 - hiljaiseksi vetaa. Siita on nyt melkein kuusi kuukautta kun mie hyvastelin Uukuniemen kotipihalla Aidin ja Isan. Muistan elavasti miten mahanpohjassa tanssahteli perhosparvi ja uuttuuttaan kiiltavan rinkan pynkeaminen selkaan ensimaista kertaa tuntui kohtalokkaalta. Ilma oli silkkaa jannitysta ja kipinointia.

Uukuniemelta Bangkokiin on aika pitka matka. Puoli vuotta me tehtiin taivalta tanne ja nyt ympyra sulkeutuisi noin 18 tunnissa. Meidan lento lahtee huomenna 11.30 paikallista aikaa ja, jos Luoja suo, niin puoliltaoin koneen pyorat karahtavat Helsinki-Vantaan lentokentan suomalaiseen asfalttiin. Huh huh.

Haluisin sanoa etta ei varmasti ole suomessa sellaista yliopistoa jossa olisi syyslukukauden aikana kerennyt oppia niin paljon uutta, kuin mita me ollaan taman pitkareissun myota saatu sulatella. Eika se ole viela ohi - varmasti tulee ensimaisina paivina katseltua omaa rakasta kotimaata aika erilaisin kakkuloin.

Taalla Khaosan Roadilla jossa me nyt asustellaan, nakee kaikenlaisia matkamiehia ja naisia. Jotkut ovat kahden viikon lomamatkalla perheensa kanssa, toiset eivat enaa oikein muista mista olivatkaan kotoisin. Joku on juuri saapunut Thaimaaseen, ja toinen pakkaa rinkkaansa viimeista kertaa. Kaikilla ei valttamatta ole jaljella mitaan mihin palata. Mie ja Einari olemme onnellisia, kun meilla on teidat. Se on aika ihanaa, etta on joku joka odottaa ja kaipaa. On hurja jattaa hyvastit talle maailmalle ja vetaa taas Aitin pakkaamat villasukat jalkaan. Perhosparvi on palannut vatsanseudulle, ilmassa on taas jannitysta ja kipinaa. Mutta kaiken taustalla on kiitollisuus siita etta siella Suomessa on joku joka kaipaa. Niin.. Etta kiitos vain kaikki te ystavat ja sukulaiset. Teidan kanssa me olemme taman matkan jakaneet, ja teidan luo me nyt saadan palata. Huippu meininki.

Sydammelisesti: Hessu, nykyinen matkamies, tuleva kotipoika.

-

Viimeiset paivat muistuttavat hatkahdyttavasti matkalle lahtoa edeltaneita paivia. Paljon pienta viime hetken puuhaa kaiken mahdollisen kanssa, hossotysta, jannitysta ja sellaista tuleviin tapahtumiin kohdistuvaa pelonsekaista riemua.

Reissussa jos missa on kuitenkin oppinut, etta kannattaa luottaa. Monesti on nayttanyt tulevan seina vastaan, mutta oltiinpa Kiinan maaseudulla kumi puhki, keskella autiota maantieta, tai Vietnamin ja Laosin rajalla ilman kummankaan maan viisumia - on asiolla aina ollut tapana jarjestya. Se on johtanut luottamiseen ja sita kautta rauhallisin mielin olemiseen. Mitas sita hotkyilemaan?

Heh, Suomikuva on varmaan paassyt kultautumaan kuluneiden kuukausien aikana. Mutta ei ihan syytta. Sellaiselta rauhalliselta, lampimalta ja puhtoiselta lintukodolta se tuntuu, kun taalla valilla katselee ymparilleen. Varsinkin lampiman - kuten Heikkikin jo tuossa mainitsi- Suomesta teette te rakkaat ystavat, perheenjasenet ja sukulaiset. Ilo oli karata hyppysistanne, monin verroin suurempi riemu palata pariinne! Kiitti!

Ja Heikki. Kiitoksia verrattomista hetkista, vertaistuesta ja ystavan neuvoista vauhtia ja vaarallisia tilanteita kohdatessamme! Ei oo parempaa reissuruuna ku Sina!

Kiitti ja kuitti.
Taalta tullaan Suomi! Einomies.

Piinapenkissa

Intian valtameren lempeat mainingit hyvailevat pienen Ko Chang saaren hiljaista rantaa. Tai no ei aivan hiljaista; kauempaa palmupuiden varjosta kantautuu raivokas huuto: ”OTA SE! HAKEE! HAKEE..!”

Kolme pavunruskeaa, huomattavan komeaa nuorta miesta potkivat villina hassunkurista pajukoripalloa. Savon ja karjalan murretta sekamelskana ja vahva aasialainen aksentti – kohteesta ei voi erehtya. Pitkareissun pojat siella temmeltava. Haastattelu oli sovittu kello neljaksi, mutta pojilla on tainnut ajantaju karata.

Einarin kadenpuristus on reipas. ”Ai onks tanaan maanantai? Niin se haastattelu tosissaan, tuota joo..” Pojat kayvat pulahtamassa meressa, ja sitten paastaankin aloittamaan:

Helou poitsut! Suomessa kotikoneiden aarella on kaynyt kova kuhina viimeisimman blogitekstinne myota. Kerroitte silloin suuntaavanne kymmeneksi paivaksi Suan Mokh nimiseen luotariin. Olitte kovin salaperaisia asian suhteen. Mita tapahtui todella, alkakaahan laulaa!

E: Joo. Kyllahan tanne saarellekin on jo kaikenlaista huhua kantautunut. Mie kerron mita tapahtui: Chayassa, Etela-Thaimaassa sijaitsee kuuluisa Suan Mokh luostari. Siella jarjestetaan kymmenen paivan meditaatioretriitteja rantaelamaan ja juhlintaan vasahtaneille reppumatkailijoille. Sinnepain meidankin kelkka kaantyi. Tammikuun viimeinen paiva astuimme luostarin porteista sisaan, ja lupauduimme pidattaytymaan: puhumisesta, lukemisesta musiikin kuuntelusta ja kirjoittamisesta.

H: Eli kannykat, Ipodit ja kamerat jai narikkaan. Seuraavat paivat keskityttaisiin meditoimaan. Se tarkoittaa yksinkertaisuudessaan oman hengityksen seuraamista. Aika kiehtovaa, vai mita?

Kerrassaan. Oliko tama tarkkaan harkittua, vai silkkaa sponttaani paahanpisto, kuten eraat aiemmat edesottamuksenne?

H: Mita toimittaja tarkoittaa moisella?

Tarkoitan sita etta kotisuomessa toilailujanne seuranneena tulee valilla olo, etta mennaanko tassa nyt harkinalla vai ihan pelkalla puhdilla?

H: Puhtia on kylla piisannut. Ja valilla menty, myonettakoot - miten sen nyt sanoisi - takamus edella tammeen.

J: Mutta tata juttua mietittiin varmasti tarkemmin kuin muita tempauksia.

E: Mie sanoisin: seka ja etta. Oli siihen meditaatioon ollut houkutusta aikaisemminkin, mutta varsinainen liekki leimahti siella Pohjois-Thaimaassa, Ubon Ratchastanin luostarivierailulla.

Luodaanpa sitten katsaus itse luostarielamaan. Minkalainen oli tavallinen paiva Suan Mokhissa?

J: Eli siis: Kongi kajahti aamuneljalta, jolloin retriittiporukka kompi ylos sementtipedeistaan.

H: Niin, sinnehan tuli paljon enemman jengia kun mita me luultiin – kaikenkaikkiaan sataneljakymmenta innokasta naista ja miesta aloitti.

E: Aamupuuhina oli meditaatiota, joogausta rahmat silmissa ja lopulta palkintona maukas riisikeittoaamiainen kasviksilla.

J: Meillahan oli kaksi ruokaa paivassa, toinen ja viimeinen oli lounas kello 12.30, jolloin nautimme erinaisia kasvisherkkuja. Viisi – kuusi tuntia paivassa meditoitiin kavellen, seisoskellen tai istuen, sitten oli myos muutamia oppitunteja buddhalaisuudesta ja hengitystekniikoista. Paivan herkkuhetkia oli kello kuuden kaakao ja sen jalkeinen pulahdus kuumassa lahteessa. Lihaksia paasi myos lammitelemaan paivittaisissa askareissa, itsehan toimin miesten kampan lakaisumestarina.

E: Mie poltin roskia ja Heikki huiskutteli eteisessa!

H: Illan hamartyessa keraannyttiin hyrailemaan chanttausta eli buddhalaista laulantaa. Kello yhdeksan, yhteisen kavelymeditaation jalkeen, nyokattiin raukeina hyvat yot ja painuttiin yopuulle. Talon puolesta oli tarjolla jyhkeat puutyynyt, mutta myo paadyttiin lopulta kayttamaan omia vaatemyttyja.

Voi vide! Kymmenen paivaa kasvisruokaa ja yot sementtipedilla. Mahtoi siella vatsa kurnia ja selkaakin kolottaa!

J: Jjuu. Alkuun sita luuli etta kyseiset asia tuottais suuria hankaluuksia. Mutta itse ainakin huomasin, etta kroppa tottui muutoksiin nopeasti. Enemman ponnisteluja tuotti jatkuva hiljaisuus ja munkkien raskaat jaarittelut.

E: Ei minuukaan nalka pahasti vaivannut. Ellei ajatus karannut pitsaan ja hampurilaisiin. Enemmankin se oli henkista ja hengellista koitosta. Eihan se mikaan voimalaji ole.

Juu eei. Eihan se.. Eihan se voimalaji perhana.. Mitas siina voimistelemaan.. Mutta. Mutta noin niin.. Joose! Paiva viisi – what happend?

J: Viidentena paivana koin etta oli parempi lahtee hengittelemaan ihmisten ilmoille. Hieno kokemus ja sillee, hyva etta kavasin. Eihan sita joka jannu tuollaista.. Siina avautui myos hyva tilaisuus heittaa oma reissunpatka, etta noinniin..

H: Et ollu muuten ainut joka haippas, etta noinniin.140 aloittaneesta 60 jatti leikin kesken.

Aivan varmasti jatti, etta noinniin. Entapa pojat: mitka oli tunnelmat yhdennentoista paivan aamuna. Mita jai kapalaan?

E: Viimeinen aamu oli tosi meluisa ja helpottunut. Paljon oli patoutunut tarinoita paivien kuluessa, ja niita kun yritti Heikille siina viiden aikaan aamusta kertarykayksella ladella, niin lopputulos oli sellainen naurunsekainen puheripuli.

H: Kapalaan jai aikamoinen tunnemyllerys. Oli opittu paljon uutta lyhyen ajan sisalla. Kymmenen paivaa oli pitanyt kuunnella ja nyt kylla kelpasi vaihtaa ajatuksia porukalla.

Enta nyt? Reissu iltaruskossaan. Kotiinpaluu edessa. Tunnelmia? Tunnustuksia? Ja miten kansansuosioon nousseen bloginne kay?

H: Taalla saariston rauhassa ollaan viimepaivat vietetty vapaaherran elamaa. Kirjakasa meidan bungalowin terassilla senkun kasvaa vaan. Sudokujen ruudut tayttyy ja kokista menee litratolkulla. Viimeisen viikon saimme nautiskella vanhan reissutoverimme Roopen ja hetki sitten Thaimaaseen lennahtaneen Kuopion naistensarjan parhaimmistoon kuuluvan Minnan iloisesta seurasta. Lento Suomeen lahtee yhdeksan paivan paasta, tuntuu aika hurjalta. Onhan sita tullut mentya, vai mita Eino?

E: Niin taytyy tunnustaa, etta on vahan haikea olo, kun taytyy sanoa hyvastit Idan tuulille, mutta samalla on kuiteskin mahtavaa palata kotijoukkueen riveihin. Mmm, blogia-parka, paha sita on Kuopion kinoksista kayda rustaamaan, joten taukokeitaalla se kohta lepaa. ”Kuinka pitkaan, aika sen nayttanee”, kuten rakastettu sudokulaatija Kari Paivarinta sen oivallisesti pukee.

Ummh.. Jahas, varmastikin nain.. Joose! Niin tuota sina liityit remmiin 3 kk sitten. Mitkas on nyt tunnelmat? Millaista on ollut matkustaa poikien kanssa? Ootko kestanyt vauhissa?

J: Jees. Kylla vauhtia ja tapauksia on piisannu. Taytyy sanoa etta joka hetkesta oon nauttinut enemman tai vahemman. Yleensa enemman.Tosissaan oli kylla ilo paasta liittymaan poikien seuraan... Mutta nyt nayttaa pahasti silta, etta toimittajan nenanpaa on tainnut paasta palamaan. Sita se on kun suoraan Suomesta tulee. On muuten nalkakin. Lahetaanpa nyt tuonne varjon puolelle syomaan. Mulla on ihan SIKA nalka. Oikeesti hei. En haluis mitenkaan hoputtaa mut..


Ja niin nuo nelja hahmoa etaantyvat hiljalleen yha kauemmaksi. Meri tuo uusia simpukoita rantaan ja rapu molskahtaa kalliolta veteen. Niin.. Aika kompelo ravuksi. Mitapa tassa sitten.. joo ja merikotkat kaartelee auringon kultaamien vuorten ylla ja silleen. On muuten ollu vahan yksinaista. Etta nain. Aurinko tanssii viimeisia askeliaan meren ylla, sinne se sukeltaa kuten aina ennenkin. On jalleen hiljaista.









Etta noinniin.

Mie oon Kambodiasta!

Kap!

Muistan kun joskus vanhoina hyvina aikoina Suomessa kaytiin vilkasta keskustelua kerjalaisista. Ensimainen aalto romanialaisia yrittajia saapui kerjuulle Helsingin katukuvaan muistaakseni talvella 2007. Lukijan lyhyet -palstoilla monet jakoivat yhteisen kannan: "Ei niille saa antaa! Kohta on koko maa taynna kurjia muukalaisia, jos niita kaydaan taalla hyysaamaan!"

Thaimaan katuja tallatessa, ei reissumies voi valttya pyytavalta katseelta ja ojennetulta kadelta. Me olemme poikien kanssa kayneet monia arvokeskusteluja tasta aiheesta. Onko pyytavalle aina annettava? Itse olen vankasti seisonut tallaisen laupeudentyon kannalla ja pyrkinyt aina suomaan ainakin muutaman kolikon kerjalaisille. Ymmarratte siis varmasti kun kerron etta nahtyamme eraana paivana Bangkokissa yksijalkaisen miehen, joka resuisissa vaatteissa raahautui mahallaan maassa, tyontaen pienta rahakippoa edessaan, en mina voinut olla tuntematta hurskauden pistoa rinnassani. Eikka ja Joose olivat myos yhta mielta siita, etta tama mies on totisesti avun tarpeessa. Nain siis kumarruin hanen puoleensa, myotatuntoinen ilme kasvoillani ja ojensin 100 bhatin setelin tuolle elaman pieksamalle raasulle. Yllatyksekseni han puhkesi riemukkaaseen kiitokseen: "Thank juu man! I'm from Kambodia!". Huh huh! Siina on kaverilla elamanasenne kunnossa.

Kaksi paivaa myohemmin meita vastaan nilkutti metrotunnelissa hienoon pukuun ja kavelykeppeihin sonnustautunut, oudun tutun nakoinen bisnesmies.

Ei ole mustavalkoista, ei. Valilla taalla kohtaa maailman oikullisuuden niin suoraan, eritavalla kun puhtoisessa Suomessa, etta se pistaa miettimaan. Yksi esimerkki on prostituutio. Tata maailman vanhinta ammattia ei nailla leveyspiireilla juuri salailla. Vaaleat keski-ikaiset miehet istuvat nuorien thaipoikien ja -tyttojen kanssa samoissa kahviloissa, joissa me kaymme aamupalalla. Suomessa prostituutio, kuten muutkin paheet, ovat niin tarkoin salattuja, etta helposti paatyy silmat sinertaen uskomaan, ettei sellaista tapahdu meilla. Pyh. Ei mene enaa lapi miulle!

Ettei ihan liian journalistiseksi mene taman tekstin ote, niin siirrytaan yhdessa Malesiaan: palmut huijuvat lakahdyttavassa kuumuudessa, aurinko porautuu sateillaan matkamiehen nenanpaahan ja muualle, merivesi on kuin Savonlinnan uimahallin lastenaltaassa ja hiekkarannan santa polttaa varpaita. A 'vot! - Pystytteko samaistumaan, hiihtolomalaiset? :)

Tosiaan posottelimme noin viikko sitten Bangkokista junalla yon yli Malesiaan. Vietimme muutaman paivan Georgetownissa Penang saarella. Loysimme muutaman luonnonkauniin hiekkarannan ja jarjestimme rantaturnajaiset. Eino osoittautui armejan kayneena sissina Penang-beachin painimestariksi. Itse taas niitin kunniaa nospajalkana rantajuoksussa.

Saatuamme (kerrankin!) vaivattomasti kopattua Thaimaan viisumit taskuihin, jatkoimme matkaa seuraavalle saarelle, Langkawihin. Oli Kiinalainen uusi vuosi ja kaikki hostellit, resortit ja bungalowit olivat viimeista paikkaa myoten taynna. Olimme tavanneet lautalla uusia ystavia, ja nyt meidan Iranilais Brasilialais Suomalainen ryhmamme oli ajautumassa kirjaimellisesti tahtikaton alle uinumaan. Luojan lykysta loysimme lopulta yhden huoneen jossa oli kaksi tuplapatjaa ja levitettava sohva! Kuin mittojen mukaan tehty. Seuraavat kaksi paivaa viettelimmekin kommuunielamaa. Kiinalainen uusivuosikin vierahti ihan juhlavissa merkeissa.

Nyt on taas laskeuduttu takaisin reppumiehen arkeen. Olemme kuitenkin valmistautumassa jo uuteen koitokseen. Etela-Thaimaassa, kivenheiton paassa Chaya nimisesta kaupungista johonkin suuntaan, sijaitsee Buddhaluostari Suan Mokh - meidan tuleva maaranpaamme. Suan Mokhissa jarjestetaan kymmenen paivan retriitteja lansimaalaisille, kaupunkien pauhauksesta pakoon pyrkiville matkailijoille. 1. Helmikuutta astumme tutustumaan luostarielamaan.

Kertokaahan talvikuulumisia ystavat. Kiitos.

- Hessu

Savimajoista pilvenpiirtajiin

Kap!

Taytyy alkuun sanoa, etta suunnitelmat ovat muuttuneet ja suunta on vaihtunut kuin vauhkoisella hevosella, matkatoverimme Roopekin paatti jaada ratsun selasta matkan varrelle.
Nyt kuitenkin tamanhetkinen olinpaikkamme on Thaimaa ja edelleen miljoonapainen Bangkok.

Tapahtumasarja sai alkunsa Don Detissa, jossa punnitsimme Cambodian ja Thaimaan etuisuuksia ja haittoja. Roope taasen mietti saarelle jaamista, miellyttyaan suuresti riippumattoiluun ja rauhaisaan saaristoelamaan. Mietintamyssyssa myllersivat jarkipuheet, halut ja toiveet.
Niin sitten lahtopaivana minulla, Joosella ja Heikilla oli suunta kaannetty kohti Thaimaata, Roopella kohti omaa riippumattoa. Hyvastelimme toisemme ja toivotimme onnea matkaan. Thaimaassa tavataan!

Linja-autoilimme siis ensiksi Ubon Ratchastaniin, keskivertokaupunkiin Thaimaan mittakaavassa. Laosin hiekkaisten kylateiden ja savimajojen jalkeen, oli tunnelma kuitenkin kuin olisi Eurooppaan putkahtanut.

Viettamamme paivat Ubonissa osittivat meille, etta naennaisesti tylsa ja mitatonkin kaupunki voi yllattaa. Tapasimme mukavia ja avuliaita thaimaalaisia, joista erityisen maininna saa herra Keaw. Ystavallinen, iakkaampi herrasmies tuli esittaytymaan kysellessamme ihmisilta tieta juna-asemalle. Hetkea myohemmin istuimme jo hanen autossaan matkalla janoitsemaamme maaranpaahan.

Taman sattuman perusteella en olisi uskonut etta kymmenisen tuntia myohemmin, kun juna nytkahti kohti Bangkokia, toisi sama mies meidat autollaan takaisin asemalle ja antaisi viela hyvastiksi hedelmapussukan. Nain kuitenkin tapahtui, ja paivan aikana nakemiamme ja kokemiamme seikkailuja ei lue matka-oppaan sivuilla.

Ensiksi kavimme uuden ystavamme kanssa Buddhalaisilla temppeleilla, jossa valkokaapuiset meditoijat istuivat hiljaisuudessaan. Etaanpana vanhan munkin hauta kohosi kuin tyhjasta massivisena kultaa kimaltelevana puoliympyrana. Munkin polttohautauksen jalkeen hautaan ripoteltu tuhka oli puhtaan valkoista, normaalin mustanharmaan sijasta!

Taman jalkeen suuntasimme ulkomaalaisten Buddha-munkkien syrjaiseen metsaluostariin. Oranssikaapuiset munkit kayskentelivat temppeleilla askareissaan. Tunnelmassa oli kuitenkin jotain erikoista, silla kaavun alta pilkottavat kasvot kuuluivat vaaleille lansimaalaisille naapureillemme. Juteltuamme hetkisen eraan austraalialaisen noviisin kanssa saimme hanelta kutsun munkkien kahvihetkelle. Otimme ehdotuksen kunnioittavasti vastaan ja kohta istuimmekin kymmenien munkkien keskuudessa, rupattelemassa kanssaan meditaatiosta ja mielen valppaudesta. Ainutlaatuinen kahvihetki jai mieleemme kiehtovana ja myyttisena kokemuksena. Illemalla kavimme viela tutustumassa opettaja-Keawin yliopiston suuriin rakennuksiin, kymmenetuhanisne oppilaineen ja paasimmepa maistamaan myos paikallista kouluruokaa.

Paivan suotuisat ja ihmeelliset sattumat jattivat kestohymyn kasvoillemme ja 12 tuntia hyisenkylmassa Bangkok-junassa menivat leikitellen. Opettipa kokemus myos jotain paikallisten ihmisten avuliaisuudesta ja pyyteettomyydesta, joka tulee niin vilpittomana ja yllattaen.

Nyt Bangkok kuhisee edessamme. Ja takana ja molemmilla sivuillakin. Valtavia pilvenpiirtajia pisnesmiehineen, skytraineja suhaamassa ristiin rastiin ja mutkittelevia, 4-kaistaisia valtateita tuhansine peravaloineen halkoo useampia keskusta-alueita omaavaa jattilaista.

Onneksi hostellialueemme on rauhaisammalla aluella ja tanne pilvenpiirtajat siintavat vain silhuettina kuultavasinista taivasta vasten. Taalla leijalee vain italialais-thaimaalaisen ystavamme paistaman pizzan tuoksu.

Jatkoa ajatellen asiat ovat viela auki. Roope taytyy saada houkuteltua mahdollisimman nopeasti takaisin seuraamme ja nauttimaan Thaimaan ihmeista. On myos muuan toinen missio: Thaimaan viisumi. Asian tiimoilta meidan on viikon sisaan vierailtava jossain Thaikkujen naapurimaista. Laosissa, Cambodiassa tai Malesiassa hankkimassa tuo visainen viisumi.

Eiska-Matti

Sunset Bungalows.

Aamuauringon hento kajo hiipii ovenraosta sisaan, puikahtaa itikkaverkon lapi vaatimattomaan vuoteeseen heratellakseen hellavaroen yon viimeisia unia tuhisevan urhon.

Tana aamuna, uskokaa tai alkaa, kun herasin kodikkaasta bungalowistamme hyvin levanneena uuteen aamuun, hieroin rahmat silmistani ja kurkistin ulos rantaterassille, en meinannut uskoa silmiani: ulko-ovesta noin kaksi metria koilliseen potkotti riippumatossa aamuvirkku Eino! Toivon etta voitte samaistua draamaan rakkaat lukijat. Nahkaas kolmen kuukauden ajan ei se oo ikina herannyt ennen mua!

Tapahtumapaikkana on Don Detin saari, Mekong-joen alajuoksulla. Varustus: polvihousut ja iltasella vapaavalintainen paidanriepu. Kannykka, kello, avaimet, lompakko ja bokserit ovat vain muiston tuulahdus kaukaa menneisyydesta. Sahkot katkeaa kello kymmenelta jolloin on hyva pulahtaa iltauinnille, kellua selallaan joen kevyessa virrassa ja odottaa tahdenlentoa. Jos ei halua kastella korviaan voi vaihtoehtoisesti sytyttaa muutaman kynttilan ja kellahtaa riippumattoon mehua horppimaan. Muita aktiviteetteja saarella ovat kaveleminen, syominen, potkottely, lueskelu, ristinolla ja potkottely.

Vuosi 2008 paattyi vauhdikkaaseen iltaan taynna soitantoa, laulua ja tanssiaskelia. Vanhaa vuotta keraannyttiin hyvastelemaan koko Don Detin turistikolonnan voimin pienelle hiekkarannalle. Uuden ja uljaan vuoden ensimaisen yon pimeassa, kommimme lopulta kiltisti omiin koppeihimme kollimaan. Joose meinasi tormata polulla kayskennelleeseen jakkiin, mutta muuten kaikki meni mainiosti.

Tuoreen vuoden ensiaskelia on saatu seurata taalla kaikessa rauhassa. Tallainen vapaaherran yksinkertainen elama pienine iloineen tekee eetvarttia tien paalla uuvahtaneelle.

Pitkanmatkalaisena sita jossain vaiheessa kaipaa hengahdystaukoa. Mekin olemme pyyhaltaneet pitkin Aasiaa milloin millakin vempaimella, mahdollisimman epastabiileissa oloissa. Syy on monesti ollut yksinkertainen: mita vaikeampi sen parempi. Joku siina kimurantissa viehattaa, ja se on sitten ajanut meita eteenpain, kauas rysista ja opaskierroksilta.

Nyt on kuitenkin hetki hengahtaa. Uida polskutella, nukkua, lepailla riippumatossa ja syoda hyvin. Elaa, olla ja nautiskella.

Jottei ihan laiskotteluksi mene, niin paljastetaan nyt etta kohta menee viisumit umpeen ja joudumme nostamaan ankkurin talta lahdelmata. Muutama kymmenen kilometria tasta etelaan haamottaa Kambodian kukkulat. Thaimaan kokoinen magneetti oli jo vetamassa meita kovaa vauhtia luokseen, mutta riippuaton rauhassa teimme lopulta toisenlaisen paatoksen. Pitaahan se kultaisen kolmion viimeinen silmukka kayda katsastamassa!

Naihin tunnelmii: Hoo-Eno ja Eino-Matti.